Gone with the Wind.

Tänään on sunnuntai ja Formula 1 kausi on avattu, Melbournen osakilpailu raikuu töllöttimestä oikealla puolellani, vasemmalla puolella Pete vetää kaksin käsin Leota(paikallinen olut). Matkamme on pienen pientä puristusta vaille valmis, enää pari päivää rimpuillaan Thaimaassa ja sen jälkeen on jäljellä kahden päivän kotimatka. Tiistaiaamuna kello 9.55 lähtee lento Phuketista kohti Singaporea, jossa saamme viettää aikaa ilta yhteentoista asti, jolloin lentomme kohti Frankfurtia Qantasin siivin lähtee. Qantasin lentopurtilossa olemmekin jumissa sitten seuraavaan aamuun asti, jolloin meidän ainakin pitäisi olla Frankfurtissa juoksemassa kohti Air Berlinin lentokonetta, joka kiidättää meidät kohti Berliiniä, jossa saamme hengailla ainakin yhden “Ein gross bier” verran (n.5tuntia). Berliinistä saman yhtiön kone kiidättää meidät kohti Helsinkiä, jossa aikataulutuksen mukaan olemme perillä klo 17.20. Siitä VIP kuskimme on luvannut meidät noutaa ja kyyditä kohti kotia! Jossa tapaamme ehdottomasti elämämme tärkeimmän asian, TITON. Voin kertoa jo ennakkoon, että tuo päivä on tähän astisen elämäni parhain päivä. Ehdottomasti. Eikä ole ollenkaan hassumpaa nähdä muitakaan rakkaita seuraavina lähipäivinä! Myös sitä yhtä uutta pientä ihmistä ja paria uutta koiraakin.

Välihuomatus, olut merkki on vaihtunut Singhaan (paikallinen olut sekin). Mitä sitten olemme tehneet viime blogin raapustelun jälkeen? Hyppelehtineet lähinnä saarelta toiselle. Koh Phanganilta lähdimme viime maanantaina kohti Koh Samuita, jossa piipahdimme neljä yötä ja nyt olemme täällä Phuketissa Patongin helvetillisessä turistirysässä. Täälläkin olemme nelisen yötä, niistä nyt siis jo kaksi takanapäin. Mikä sinänsä on hieno asia, sillä Patong ei ole lainkaan semmoinen paikka missä meitä kiinnostaisi aikaa viettää. Mutta mikäli haluat vetää kännit katsellen “pingpong showta” oma thainaikkonen kainalossa ja maata tukkoisella rannalla krapulan pois, tämä saattaa olla oikea paikka sinulle. Äläkä unohda niitä erittäin häiritseviä näkyjä missä vanhoilla ukoilla on nuori thaipoika mukanaan.. Kauppoja ja keskitasoisia ravintoloita löytyy kyllä ja raivostuttavia myyjiä, tuktuk kuskeja, räätäleitä. Ranta on tosiaan melko nuhjuinen ja täpö täynnä aurinkotuoleja, ei kiva. Emme todellakaan suosittele tätä paikkaa lapsiperheille, emmekä niille jotka eivät yllä olevaan kuvaukseen istu.

Patong beach.

Minne sitten Thaimaassa suosittelemme menemään? Bangkok on mielenkiintoinen, jättimäinen makoileva buddha on mahtava näky. Siellä kaikki on halpaa, ruoka, asuminen, ostokset, hoidot. Sieltä on myös erinomainen lähteä mihin ikinä veri vetää, oli se sitten kohti Etelä- tai Pohjois-Thaimaata tai muita Aasian maita. Saarille kannattaa lähteä, mikäli on sen rantaloman perässä. Mikäli haluat oikeasti rauhallista rantaelämää peruspalveluilla ja upealla luonnolla, mene Koh Taolle. Mikäli haluat täyden palvelun saaren, mene Koh Samuille. Mikäli haluat jotain siltä väliltä, mene Koh Phanganille, jonne myös kannattanee suunnistaa mikäli menojalkaa vipattaa ja kuu on oikeassa suhteessaa maapalloa kohden. Koh Samui on turisteja täynnä suosituimpien rantakohteiden kohdilta, mutta rauhallisempia ja edullisempiakin paikkkoja löytyy, me vietimme aikaa Mae Namissa, mikä osottautui juurikin taas kerran optimaalisen rauhalliseksi paikaksi. Asuntonamme tällä kertaa ei ollut bungalow vaikka majapaikkamme nimi olikin Mae Nam Village Bungalows, vaan rivitalon päätyasunto perustarvikkeilla hintaan 350bahtia. Rantaan matkaa 50m, halpa oma ravintola ladyboy tarjoilijalla 15m päässä ja kauppakin 100m säteellä.

Rivitalomme.

Mae Nam beach.

Ja kuten muillakin saarille, otimme allemme skootterin millä retkeilimme ympäri saarta. Tällä kertaa otimme kypärätkin päähän sakkojen ja turvallisuuden takia. Respan miekkonen oli valinnut meille kypärätkin vaatteisiin sopiviksi, allekirjoittanut sai vihertävän kypärän imartelemaan vihreää hamosta. Ensimmäiseksi pysähdyimme saaren pääkaupunkiin, Nathoniin, tankkaamaan ja pikkuisen shoppailemaan. Sieltä ajelimme katsastamaan hieman luonnonkauneutta Namuang 1 vesiputouksella, mikä kyllä olikin nätti paikka. Ja jonne ajellessamme näimme ehkä mielenkiintoisimman työntekijän ikinä, apina oli hommissa thaimiesten kanssa kookospähkinöitä keräämässä. Apinan homma oli kiivetä puunlatvaan ja kiepsauttaa kookospähkinöitä irti, jolloin ne tipahtavat maahan mistä miekkoset ne keräilevät. Pysähdyimme tien viereen ihastelemaan ja valokuvaamaan, kun yksi työntekijöistä tuli hakemaan meidät lähemmäksi kuvaamaan apinaa, kun olimme kuulemma liian kaukana saadakseni hyvää kuvaa. No hyvän kuvan saimmekin kun olimme kosketus etäisyydellä apinasta. Ja kyllä koskimmekin, Petekin, pienen apinan ihmismäisiä sormia. Vau. Täytyy vaan toivoa, että työsuhdeasiat on kohdillaan apinankin kohdalla, vaikutti kyllä ihan hyvinhoidetulta ja hyvinvoivalta veitikalta.

Apina ja sen apulainen.

Namuang 1 Waterfall.

Skootterimme, Nathonin kujilla.

Hyvinvoivat eläimet eivät onneksi loppuneet tähän, sillä kävimme myös ei ehkä niin tavanomaisessa kohteessa “turisteille”, The Dog Rescue Center Samuin tiluksilla (www.samuidog.org). Mikä oli erittäin positiivinen yllätys, koirat vaikuttivat kohtuullisen onnellisilta, hyvinhoidetuilta ja terveiltä. Eikä varmasti ole monellakaan tarhalla asustaneella ollut elo ruusuilla tanssimista, vaikka Thaimaassa jonkinasteiset “kulkukoirat” ja “kulkukissat” ovatkin hyvinhoidetun oloisia. Tarhan ilmoitustaululla on lukuisia kertomuksia kuvien kera siitä miten upeaa työtä jopa melkoisen toivottomien tapausten kanssa ollaan tehty. Aivan fantastista, että tälläinen paikka on olemassa! Veimme hieman ruokaa ja rahallista avustusta, jotta edes voisimme olla pikkuisen avuksi näin upeassa hommassa.

Koiratarhalla.

Koiratarhalla käyntiä ennen ehdimme piipahtaa siellä rommitehtaalla, minkä myötä Thaimaa olisi voinut saada vilpittömät suositukset lomakohteena. Mutta ei, pikkupulloja ei ollut. Tosin syy ei ollut heidän vaan tiukkamielisen Thaimaan hallituksen tjsp. Joka ei pienen panimon anna tehdä minipulloja ellei pulloissa ole jättimäistä varoitustekstiä, mitä tietenkään ei saa mahtumaan minipulloon. Great! No sinänsä tässä vaiheessa matkaa turistirysä Phuketkin läpi katsottuna, ei noita pikkupulloja oo sitten enempää kuin alle 5 erilaista löytynyt mistään muualtakaan. Yksi semmoinen mitä allekirjoittaneella ei ole killuu ison pullon kylkiäisenä täällä, mutta kuka helvetti haluaa juoda rommia ison pullon? Seuraava kohde oli mielenkiintoinen kivimuodostelma Lamai beachillä nimeltään “Hin Ta”, paikan päältä on myös löydettävissä “Hin Yai”. Saatte ihan itseksenne aivonystyröitä vaivataksenne havainnollistaa mistä tässäkin taas on kyse..

Hin Ta, jota myös kutsutaan Isoisäksi (Grandpa).

Kaunista ehkä jopa kauneinta kivimöykkyä koko Thaimaan reissulla..

Luonnon kauneuden jälkeen piipahdimme ostoskeskittymässä syömässä possua riisipedillä hintaan 30bahtia, kohtuullisen halpaa sanoisin. Pois lähtiessä annoimme vielä ehkä hauskimpaan keräykseen rahaa, lukkosepän oravien ruokaan. Aika oli loppua kesken tai ainakin valoisa aika, sillä ehdimme juuri ja juuri valoisaan aikaa piipahtaa Big Buddhan luona, missä ei saanut valokuvata. Sen jälkeen alkoikin olemaan hämärä ja satamaan vettä. Joten kiirehdimme kohti kotia jonne pääsimekin melkein kuivina, pientä tihkusadetta lukuunottamatta ja ehjinä, skootterikin. Muut päivät makoilimmekin rannalla, allekirjoittanut jopa vietti muutamia tunteja aurinkotuoliin aivottomana kahlittuna lukien kirjaa, jonka Pete on jo lukenut, Slashin elämänkerta. Ajattelimme myös, että hotellimme respan mieheen voisi luottaa ja tilasimme lippupaketin Koh Samuilta Phuketiin asti. Respan miehen sanojen mukaan tämän paketin myötä matkamme olisi mukava ja helppo. Ja paskat. Laivamatka moottoriöljyllä haisevalla autolautalla, hikisiä paskoja busseja, hyppelyä bussista toiseen, yleisellä linjalla olevalla bussilla matkaamista, ilmastoinninkin piti toimia, mutta tehot olivat varmaan hukkuneet muun luxuksen myötä. Tämän lisäksi matkaa pidensi pari tuntia joku hässäkkä missä poliisit olivat sulkeneet tien. Raivostuttavaa. Pääsimme kuitenkin perille asti ja otimme alle Phuketin version tuktukista, näin tuttujen kesken Kikottimen. Joka pyyhälsi meidät lookilooki paikkaan mistä voisimme buukata hotellimme, mikä sinänsä oli ihan hyvä homma, n. 10tunnin matkaamisen jälkeen, lukuunottamatta sitä tosi asiaa, että kusetuksen makua on vaikea välttää näissä paikossa. Asioiden vetvominen joissakin tapauksissa kannattaa ja saimme nyt jälkeen päin tajuttuna kohtuullisen hyvällä hinnalla hotellin tai oikeastaan kaksi. Ensimmäinen yö vietettiin toisessa hotellissa missä nämä viimeiset kolme yötä ja missä juuri nytkin istun ja kirjoitan tätä blogia. Tässä hotellissa hyviä puolia on iso tv huoneessa, mihin saa alakerrasta hakea leffoja katseluun ja satelliittikanaviltakin saattaa löytää jotain katsottavaa kuten ensimmäisestä lauseesta ehkä voi päätellä. Ilmainen nettikin on alakerrassa, siellä on jopa kaksi konetta missä saa olla 30min kerrallaan. Huonoa tässä on omistajien kansalaisuus, mikä hyvin todennäköisesti on Ruotsi, sillä alakerran ravintola on ruotsalainen Skål. Damn it. Ruotsalaisia on muutenkin täällä liikaa, varsinkin Koh Taolla.

Oravat.

Kikotin.

Sen jaksan vielä tähän loppuun raapustaa, että meinasi verenlämpötila nousta liiaksi kun olimme lähdössä Koh Phanganilta, laskumme loppu summa kun oli yli 2000bahtia liikaa. Resortilla kun maksettiin kaikki ruokailut, asuminen, skootterinvuokra jne. vasta lopuksi ja meidän laskumme oli semmoiset 2000bahtia liikaa. Onneksi olimme pitäneet kirjaa siitä kuinka paljon rahaa paikkaan paloi jotta osasimme epäillä laskussa olevan jotain mätää. Ruokia oli laskutettu tuplasti, ylimääräisiä nettejä oli kirjattu ja kirsikkana kakussa laskenta ontui ja pahasti. Pomo nainen sitten kävi kirjan läpi ja laski sen uudestaan ja kappas kummaa, sehän tosiaan heittää sen 2000bahtia minkä me sanoimme että loppusumma heittää.. Mahtoi heitä nolottaa. Hieman kakkainen maku siis jäi paikasta tämän takia, jossa muuten viihdyimme hyvin. Mutta tämä kaikki hyvä ja huono on jo takana päin ja mietteet alkavat olemaan 100% kotona, jossa olemme apauttiarallaa kolmen ja puolen päivän sisään. Ihanaa.

Paikka: Haad Gruad Beach Resort, Koh Phangan, Thaimaa, maku: friteerattu jäätelö, haju: viemäri, sää: epävakaisen sateisen paisteinen. Otsakkeen lausahduksen voi hyvällä onnella kuulla pienen gekon esittämänä, kunhan vain löytää oikean osoitteen. Gekoista puheen ollen, kanssa asukkeinamme tällä kertaa bungalowissamme on jonkinoinen määrä pieniä vaaleanpunaisen moskiittiverkon päälle kakkivia gekkoja. Satunnaisvierailijoina on myös ollut vessassa sammakko, mistä tottakai on kuvakin teille todisteeksi ja iso hämähäkki poikasineen sängyllämme, joista ei ole kuvaa edes kuolleena. Omaa tokeegekkoa emme ole vielä saaneet bungalowiimme vaikkakin ääntelyn perusteella ainakin yksi sellainen asustelee lähellä. Jonkinmoinen käärmeskin asustelee meidän mökkeröisen nurkilla sillä tänä aamuna todistusaineistoksi oli jätetty luotua käärmeksen nahkaa.. Bungalowiksemme tällä kertaa saimme betonimöhkäleen merinäkymällä privaatti biitsillä. Aika jees mielikuva, eikö totta? Perus mökkeröinen on tälläkin kertaa kyseessä sänky, vessanpytty, suihku, lavuaari ja tuuletin löytyy. Moskiittiverkko on extrana ja tuiki tarpeellinen, sillä sisäkattoa ei ole ja ökkömönkiäiset pääsevät vapaasti mönkertelemään sisään ja ulos. Lisänä on myös riippumatto terangilla, missä on melko mukava lueskella kirjaa puiden varjossa katsellen joko ravintolan toimintaa tai merta tai sitä kirjaa mitä on parhaillaan lukemassa. Hintakin on kohtuullisen kohtuullinen 300bahtia yöltä, vieläkin halvemmalla pääsee, mutta mökki vaihtuu pahviseinäiseksi pätsiksi eikä siinä vaihdossa säästä kuin 50bahtia.

Sammakko.

Bungalowi.

Näkymä terangiltamme.

Täällä ollaan löhöilty taas viikon päivät, joko altaalla maaten tai riippumatossa nököttäen. Minnekkään täältä ei tarvi eikä voi ilman kulkupeliä lähteä. Mutta mikäs siinä, hyvä ravintola kohtuullisilla hinnoilla ja mukavalla palvelulla löytyy rannalta, on uima-allas je meri missä voi polskia tai voisi jos ei olisi kohmottanut polveaan märkiväksi lapsuuden polvivammat mieleen tuovaksi ihanuudeksi. Siitäkin on kyllä kuva, mutta sitä ette näe, ette ainakaan tässä, ehkä sitten siinä 2-3tunnin diakuvaesityksessä minkä järjestämme kotonamme kaikille halukkaille ja haluamattomille. Ja mikä parasta iltaisin ravintolan edustalla, lappaessa ruokaa naamaan voi katsella uusimpia leffoja valkokankaalta. Toissa päivänä mm. katseltiin miespääosa Oscarinkin voittanutta Milk -leffaa. Sean Penn on melko uskottavasti homo ja roolikin on juuri sellainen millä niitä oscareita takan päälle kerätään. Ilmat ovat olleet vaihtelevat, joka päivä on aurinko paistanut mutta välillä ollaan saatu vettäkin aika isollakin kauhalla ja Thor on iskenyt kipinää taivaankannella..

Mikäli kuitenkin kärsit paniikinomaisesta tarpeesta päästä pois täältä etkä voi jättää väliin tutustumista tähänkin saareen, vuokraa skootteri, 24tuntia hintaan 250bahtia. Ja kuten historian pitääkin, toistimme sitä ja vuokrasimme skootterin millä viiletimme koko saaren päästä päähän uhmatan melkoisia mäkiä ja skootterimme vääntöä saada meidät molemmat pallopäät mäkiä ylös. Enkä toheloinut polveani tässä, mitään haavereita ei sattunut tälläkään kertaa. “kopkopkop”. Toivotaan, että suunniteltu Koh Samuin skootterinvuokraus sujuu yhtä ongelmitta. Polvenhan tietysti teloin jo Koh Taolla viimeisenä iltana, kun vettä tuli kuin esterin persiistä ja kompuroin polveni auki ravatessa sateen suojaan. Palatakseni kuitenkin skootterimme upeisiin suorituksiin, rullasimme ensiksi etelään ja pääkaupunkinakin tunnettua Tong Salaa kohden, jossa otimme löpöä tankkiin ja piipahdimme paikallisessa supermarketissa investoimassa kaiken mitä tulisimme tarvitsemaan eristyksissä sivistyksestä omassa resortissamme. Näiden hurjaakin hurjempien käänteiden jälkeen testasimme oliko mopedissamme poweria vai ei ja etenimme kohti Full Moon Party paikkanakin tunnettua Haad Rin rantaa. Loppujen lopuksi pääsimmekin perille, rantahan oli ihan kiva ja leveä, mutta siinä se sitten olikin. Eikun mopedin selkään ja kohti pohjoista. Keskustan läpi suhatessamme, mukava poliisisetä viittoi meidät pysähtymään ratsiaan, missä he sakottivat kaikkia kypärättä ajavia kuskeja. Oujee! Oliko kaljarahat päässeet poliisisediltä loppumaan vai oliko joku vain kussut aamumuroihin? Sitä emme tiedä. Sakkoa napsahti 200bahtia kuskille, kypärätön matkustaja ei joutunut maksamaan mitään ja paikalta sai poistua kypärättömänä heti sakon maksun jälkeen. Kätevää. Kumma kyllä yhtään paikallista ei ratsiaan napsahtanut, oliko sitten kyseessä valikoiva näkö vai puskaradio? Sitäkään emme tiedä.

Sakko kädessä on helppo hymyillä!

No mitä pienistä kun ei pienetkään meistä, voisi joku latteuksistaan nauttiva sanoa. Kurvailimme kohti pohjoista, mielessämme se hassuakin hassumpi asia, että jos poliisisedät olisivat oikein jekkupäällä niin ratsioita olisi useampi. Eivät onneksi olleet niin viekkaita. Tämä todistaa, että tämänkin maan poliisivoimat tarvitsisivat näin viekasta ja kieroutunutta ihmistä kuin allekirjoittanut. Matkalla pohjoiskolkkaa kohden, pysähdyimme vesiputouksilla, millä tosin vettä ei virrannut nimeksikään, ehkä kuvassa sen takia onkin hirttosolmukin.. Pohjoiseen ja Chaloklum nimiselle rannalle päästyämme, olimme kiertäneet koko saaren ja todenneet sen pitävän sisällään melkoisen sotkuista ympäristöä, kohtuullisia teitä, pieniä epämääräisiä kyläkeskittymiä.. Ei mitään maailmaa mullistavaa siis. Oli mukava palata omalla biitsille, omaan pikku mökkeröiseen.

Vesiputous.

Chaloklumin kalastajasatama.

Koh Ma, saari minne voi kävellä hiekkavallia pitkin.

Jo Moto GP:stä kutsujakin saanut skootterikuskimme, Massimo.

Asfaltti tai betoni on kuuma.

Ja lopuksi pahoittelut kuvien vähäisistä määristä, niin täällä kuin photobucketissa.. Se täytyy myöntää, että alkaa mehut olemaan loppu niin valokuvaamisen suhteen kuin kaiken muunkin travellaamisen kanssa eikä mieli varmasti vähiten sen tosiasian takia ole jo kotona että rakkaimmista rakkaimmat ystävämme Henna ja Apa saivat pienen tyttö vauvan tasan viikko sitten. Sydämellisesti Onnea! Pusu ja Hali. <3 Seuraavaksi, heti huomenna maanantaina, suuntaamme kohti viimeistä etappia saarihyppelyllämme. Koh Samui, tunnetuin ja isoin näistä kolmesta, turistien valtaama jne. Eniten allekirjoittanut koko saarelta odottaa paikallisessa rommipanimossa käyntiä, ehkä sieltä löytyisi se pikkupullo mitä olemme tähän asti Thaimaasta kissojen ja koirien kanssa metsästäneet, ehkä..

ps. Enään 10 päivää ja ta-daa, olemme kotona!!

Niinkuin Koh Taon englanniksi käännetty nimi kuuluu. Olemme nyt olleet tällä paratiisimaisella saarella melkein viikon ja aika on mennyt mutkattomasti. Saaren hyvä ja huono puoli on sen koko, ei liikaa turisteja, ei liikaa hässäkkää, mutta toisinaan tuntuu että saarella on liian vähän yhtään mitään. Avain asia onkin olla saarella muutamaa päivää pitempi aika, jolloin huomaat, että saarella on ihan juurikin se kaikki mitä tarvitset. Enkä aio vähätellä sitä tosiasiaa, että meillä on erittäin mukava bungalow, rantaan (pääranta Sairee Beach) joutuu kipittelemään n.150 metrin matkan ja puutarhan puiden läpi kun kuikuilee kimmeltää meri silmämunaan omalta terassilta katseltuna. Useita ravintoloita ja muita palveluja samanmoisen matkan päässä. Bungalow on niin perus kuin olla voi, pieni terassi kahdella tuolilla ja pöydällä, sisällä yksi huone, missä on sänky ja taso mihin voi tavaroitaan levitellä, pari ikkunaa, tuuletin katossa (ei ilmastointia), oma vessa ja suihku (kylmällä vedellä, en tosin tajua mitä hemmettiä joku tekisi täällä kuumalla vedellä). Toimiva kokonaisuus, sängynpatja on aavistuksen kivikova, mutta tämän takana voi vain ja ainoastaan olla salajuoni siitä että Thai-hieronta tekisi kauppaa paremmin. Lisäksi vain parhaille ja valituille on annettu oma Tokee Gekko, joka hämärän tullen ryömii kattopalkin alta huudahtelemaan joko “tokee” tai “gecko” huudahduksia. Olemme myös saaneet osa-omistus kissan, joka makoilee terassillamme päivät pitkät ja nälän yllättäessä hyväksi käyttää brittiläisiä naapureitamme, jotka ovat sille ostaneet kissanruokaa. Muutama satunnainen koira vieraskin piipahtaa terassilla silloin tällöin. Kulkukoirat ja -kissat ovat täällä hyväkuntoisia eivät ollenkaan tautisia tai nälkiintyneitä. Tai sanotaan, että 98% on hyvässä kunnossa. Hintakaan ei onneksi ole paha meidän mökkerössä, 400bahtia/ pvä ja mikä parasta täälläkin huone vuokrataan aina päiväksi kerrallaan ja jos tekee mieli olla vielä toinenkin yö, niin seuraava yö maksetaan ennen check-out aikaa. Helppoa ja mukavaa!

Bungalow.

Kisunen.

Tokee.

Miten sitten pääsimme tänne asti, ah niin ihanan halvasta Bangkokista? Kyllä täällä on kalliimpaa kuin Bangkokissa tai ainakin kalliimpaa kuin Bangkokin Khaosan Roadin alueella. Jotkut asiat ovat jopa tuplahinnoissa ellei jopa triploissa. Aamupala jugurtti hedelmillä ja myslillä maksaa jopa 100bahtia annos, kun Bangkokissa sen sai 30bahtilla. Kauhiaa! Hyppäsimme siis bussiin viikko sitten sunnuntai-iltana kello 21.00, mukava luxusbussi, isoilla nahkapenkeillä, ilmastoinnilla ja töllöttimillä. Reitti kulki Bangkokista ensiksi Hua Hiniin ja sitten Chumphoniin, jossa olimme perillä aamulla viiden aikaan. Lombrayah katamaraani lähtisi vasta parin tunnin päästä, joten asettaiduimme rantatuoleihin katselemaan auringonnousua ja odottelemaan jännityksellä mitä merimatka toisi tullessaan, matkapahoinvointia? Ei onneksi, lääkettä vedettiin napaan kumpainenkin ja selvittiin ilman norjan puhumista Koh Taolle asti, merikin vaikutti kohtuullisen tyyneltä. Ja ta-daa, näin olimme täällä, missä olemme tälläkin hetkellä. Olemme niin sanotusti jumiutuneet tänne, kuten kirjoitin jo melkein viikon verran aikaa on tullut täällä oltua. Osa syynä se, että täällä on kaikki hyvin, eikä ole ainakaan ruuhkaa rannalla, ravintoloissa tai missään muuallakaan. Toisin kuin saattaa noilla kahdella isommalla saarella olla. Ja osa syynä on myös laiskuus, pakkaaminen, reissaaminen, uuden kämpän etsintä yms. Ne kun eivät ole niitä lempipuuhia, ei ainakaan nyt kun on päässyt tähän rytmiin. Aamulla suihkun kautta ylös, aamupalaksi Thai-ruokaa (sillä ns.aamupalat ovat sikahintaisia), rannalle uimaan, snorklaamaan ja Pete toisinaan myös makaa rannalla aurinkoakin palvomassa (mitä allekirjoittanut ei ymmärrä), suihkuun kämpille, hengailua, illemmalla syömään rantaravintoloihin ja päivä on pulkassa. Snorklailu on ehdottomasti kokeilemisen arvoista täällä, eikä tarvitse lähteä edes millekkään retkelle, että näkisi monenmoista korallia ja fisua, sen kun kävelee valkoista pehmeää hiekkarantaa niin pitkälle että korallit tulevat vastaan ja jos on oikein saamaton tai rahaton voi koralleja ihailla seisoen ja katselemalla alaspäin, sillä näkyvyys on ällistyttävän hyvä. Vesi on turkoosia, kirkasta ja ihanaa.. Ja muistattehan lapsukaiset, että korallien päällä ei saa seistä, eikä niihin saa koskea! Oman hyvinvoinnin kannaltakin kannattaa olla sorkkimatta niitä ihanan värikkäitä ja kumman muotoisia ötököitä, niillä kun on kaikkia jännääkin jännempiä keinoja aiheuttaa mielipahaa. Amen. Suosittelemme myös ostamaan ehkä jonkun muun snorklaussetin kuin sen halvimman, on ilmastointiteippi tullut tarpeeseen jo monasti, kun halpissettimme laukee joka päivä pahemmin..

Sairee Beach.

Auringon laskua..1..2..3..

Mitä muuta täällä sitten voi tehdä kuin lillua meressä teipatut snorkkelit naamalla tai maata rannalla aivottomana harkiten liittymistä Facebook groupiin “On ne hylkeetkin rantakunnossa”? Eipä juuri muuta. Koh Tao on kuuluisa siitä, että täällä suoritetaan sukelluskursseja toiseksi eniten maailmassa, heti Australian Cairnsin (Suuri Valliriutta) jälkeen. Mikäli meillä olisi budjettia ja energiaa suorittaa esim. PADI-kurssi, kannattaisi se todellakin suorittaa täällä. Hinta n.200euroa per pää. Tai jos halutaan jossitella niin sukelluskurssi olisi kannattanut suorittaa jo Ausseissa, niin pääsisi täälläkin hyödyntämään niitä taitoja, kun tämän reissun jälkeen ei varmaan ihan heti matkata yhtä mahtaville sukellusmestoille. Täältä löytyisi suomalainen firmakin opettamaan selkeesti suomella sukelluksen saloja! Mutta se mitä muuta ehkä kannattaa täällä tehdä on vuokrata mopedi/skootteri/mönkijä ja lähteä tutustumaan saareen omin päin. Ja näinhän juuri teimme, torstaina paukahdimme vuokrausfirman (niitä on täällä paljon) pihaan ja vuokrasimme päiväksi (24h) skootterin hintaan 200bahtia. Tai allekirjoittanut sen vuokrasi, sillä Peten passi on respassa panttina bungalowista. Käytännössä kuitenkin itseään maailmanluokan kuskina pitävä Pete sitä ohjasti ja allekirjoittanut heilui kyydissä. Vaikkakin skootterimme oli jopa maastopyörillä varustettu, harmittavan vähän oli teitä mille sillä uskalsi lähteä sompailemaan.. Käytiin kuitenkin katsastamassa eteläosassa saarta sijaitseva Thian Og Bay ranta sekä Chalok Baan Kao (aika nuhjuinen), luoteessa sijaitseva Nangyuan Terrace (mistä näkymä Nangyuan saarella), keskustan (Mae Haad) ja Sairee Beachin lisäksi. Ehkä noilla kahdella tulevalla saarella on sitten enemmän teitä tutkittavaksi. Muutoin skootterilla pörrääminen oli hauskaa, eikä mitään haavereitakaan satttunut. Vaarallisempaa on kävellä ns.rantakatua kun kaikenmoiset moottoripörröttimet singahtelevat edestä ja takaa. Ruoka on ollut maittavaa täällä, iltaisin ollaan vedetty kebabia, tai semmoisiksi täällä grillivartaita kutsutaan, hyvällä ruokahalulla ja erimoisia thairuoka-annoksia ollaan maisteltu, allekirjoittaneen suosikiksi on noussut Fried rice joko possulla tai kanalla+cashewpähkinöillä+ananaksella. Nam. Josta tulikin mieleen, että on aika lähteä etsimään aamupala paikkaa!

Pete ja skootterimme.

Thian Og Bay.

Chalok Baan Kao.

Seuraavaksi etenemme kohti Koh Phangania, todennäköisesti huomenna maanantaina, siellä vietämme vielä määrittelemättömän ajanjakson. Jonka jälkeen on vuorossa turistirysän maineesta nauttiva Koh Samui, jossa vietämme niin ikään vielä määrittelemättömän ajanjakson jonka jälkeen menemme Phuketiin määrittelemättömäksi ajanjaksoksi ennen kotimatkan aloitusta! Päiviä kotiin paluun alkuun 16kpl ja päiviä kotiin paluuseen 17kpl. Voitte siis vihdoista viimein alkaa valmistelemaan massiivisia juhlia kotiinpaluumme kunniaksi!

Vaikka Nicolas Cage kokeekin, otsakkeen kanssa samannimisessä leffassa vaarallisiakin hetkiä, me emme koe Bangkokia vaaralliseksi. Tai no joskus kun pieneen mieleen juolahtaa tuktukin puikkelehtiessä autojen, bussien ja moottoripyörien sekamelskassa, että jos nyt ajetaan kolari, niin sattuu varmasti niin maan perkuleesti. Mutta muutoin taskuvarkaita ei ole vielä tullut vastaan, kopkop ja syrjäisimmillekkin kaduille ollaan eksytty ilman että kukaan on harjoittanut muay thaita meitä kohtaan. Hotellitkin tai guesthouset tuntuvat olevan kohtuullisen turvallisia ja jokaisesta niistä löytyy safetybox jonne saa kaiken oikeasti tärkeän turvaan. Tänne Bangkokiin ja samalla viimeiseen etappiimme siis saavuimme tiistaiaamuna, kolme lentoa myöhemmin sitten Adelaiden. Kahdessa päivässä kolme lentoa on aika paljon, mutta enkat 4 lentoa parin päivän sisään odottaa meitä vielä reissulla Phuket-Singapore-Frankfurt-Berliini-Helsinki. Jihaa! Ekat kaksi yötä täällä vietimme erittäin mukavassa Ramputtri Village Inn -hotellissa Banglamphun alueella, huone ilmastoinnilla, tv:llä, omalla suihkulla ja vessalla maksoi n.16euroa per yö. Älyttömän halpaa siis! Mutta kuten tarkka silmäisimmät ovat ehkä blogia lukiessaan rivien välistä lukeneet, matkabudjettimme on huvennut jo pelottavan alhaiseksi niin pakottaiduimme vaihtamaan ihanan siistin huoneemme astetta nuhjuisempaan guesthouseen, jossa huone on melkein puolet halvempi. Ilmastointi, oma vessa sekä suihku löytyy myös tästä huoneesta, mutta muuten taso on paljon huonompi. Mutta kyllä se välttää, eikä välttämättä ole edes pahin paikka missä ollaan tälläkin reissulla yövytty..

Ensimmäinen huoneemme.

Toinen huoneemme, jättimäisellä sängyllä.

Tuktuk.

Bangkok itseasiassa on ollut melkoisen mukava paikka, thaikielestä tosin ei tajua hölkäsen pöläystä, mutta englannilla ja eleillä pärjää ja hintataso ainakin lämmittää mieltä jo aamiaisesta alkaen. Ehdottomasti reissumme parhaimpiin aamupaloihin lukeutuu tämä herkku: jugurttia+mysliä+tuoreita hedelmiä (dragon fruit, omena, banaani, papaija, ananas jne.) eikä hintakaan ole ihan hirveä 30bahtia (n.0.70euroa). Katukojusta syö päivälliseksi “Pad Thaita” (nuudeli settiä) samaan hintaan kuin aamupalaherkkua. Ravintoloissa hinnat ovat parin euron luokkaa per ateria, cola maksaa 20bahtia(n.0.45euroa) ja kaljaa saa ison lekan eurolla parilla. Ja jos makeannälkä yllättää katukojusta voi ostaa pannukakun suklaakastikkeella hintaan 10bahtia (n.0.22euroa.) Nam! Ja mikäli tekee mieli maistaa jotain uutta ja erikoista, kannattaa suunnistaa katukojulle, missä myydään hiukopalaksi skorpiooneja, sirkkoja, matoja jne. Ensimmäistä kertaa elämässämme saimme maistaa niin hepokatteja/heinäsirkkoja, pikku sirkkoja sekä jauhomatoja. Voin kertoa, että heinäsirkat maistuivat heinälle, ei mitenkään paha maku muttei hyväkään. Ja mikäli tekee mieli jotain terveellistä, virkistävän raikasta hedelmäpirtelöä saa kupillisen parin hedelmän mixillä hintaan 20bahtia (n.0.45euroa). Slurps. Näitä on mukava vedellä huivosiin kun kuuman kostea ilma saa hien virtaamaan selkää pitkin. Kyllä, täällä on kuuma, helvetin kuuma ja ennenkaikkea kostea! Tänään, lauantaina, on ollut lämmintä 33 astetta mutta lämpö täällä tuntuu kosteuden takia 41 asteelta. Ja mikä onkaan hienompaa tässä ilmastossa kuin pukeutua pitkiin housuihin yms. temppeleitä varten. Voitte vaan kuvitella sitä hien määrää. Kaikissa temppeleissä ei olla yhtä tarkkoja asujen suhteen mutta Wat Phra Kaew temppeli vaatii hihallisen paidan, pitkät housut, naisille joissain tapauksissa riittää hame housujen sijasta ja kengistäkin on omat säännökset, mitä ei kuitenkaan noudateta hirveän tarkasti. Mikäli on tullut pukeuduttua ihan päin peetä, 100bahtin panttia vastaan voi lainata hihallista t-paitaa (kuten allekirjoittanut teki, kun tajusi, että huivi hartioilla ei riitä paidaksi hihattoman paidan lisäksi) tai pitkiä “fisherman”housuja. Tänään kohteinamme olikin siis Bangkokin päänähtävyydet kuninkaallinen palatsi(Grand Palace), Emerald buddhan kera (Temple of the Emarald Buddha), Wat Phra Kaew sekä Wat Po, mistä löytyy massiivinen 46metriä pitkä ja 15metriä korkea lepäävä buddha (Reclining Buddha). Minkä allekirjoittanut yhtenä ja ainoana nähtävyyteenä suosittelee katsastamaan ehdottomasti, ei muissakaan temppeleissä mitään vikaa ole, mutta lököilevä massiivinen buddha on upea ilmestys! Melkoista näperrystä on ollut temppeleiden koristeiden väsääminen ja mielikuvitus on lentänyt.

Wat Phra Kaew.

Wat Pho, Reclining Buddha.

Heinäsirkkaa naamaan!

Aiemmin tällä viikolla katsastimme muutaman pienemmän tuntemattomamman temppelin, aloittaen Wat Chana Songkhram, mikä sijaitsee backbacker-kadun Khaosan Roadin toisessa päässä. Pieni buddhapatsaita pullollaan oleva temppeli. Sen edestä hyppäsimmekin elämämme ensimmäistä kertaa tuktuk kyytiin ja lähdimme reissullle, kahteen temppeliin ja yhteen matkatoimistoon (mistä kuski voi noutaa bensalipukkeen). Tuktuk kuskit erittäin mielellään tarjoavat kuljetuksia jopa ilmaiseksi mikäli suostut pysähtymään (Thai englanniksi “lookilooki” = katsomaan vain) matkan varrella 1-2kertaa joko kultakauppaan/räätälillä tjsp. Miksi he sitten haluavat näitä pysähdyksiä tehdä, on bensalipukkeet joita sopimuskauppiaat kuskeille jakavat. Ilman pysähdyksiä hinnat pompsahtavat 10bahtista 100-400bahtiin. Mikä sinänsä on melko vähän sekin sillä 100bahtia on noin pari euroa. Mutta sinänsä on ihan hauskaa käydä joskus, paino sanalla joskus, katsastamassa mitä olisi tänään tarjolla missäkin. Mitään ei tarvitse ostaa, kunhan hieman katselee, niin että kuski saa bensalipukkeensa. Mikä sinänsä on ihan hyvä järjestelmä ellei ole kiire tai pinna kireällä. Kahdesti ollaan käyty räätälin puheilla ja kerran kultakaupassa, eikä ostettu yhtään mitään. Räätäleistä puheen ollen tulee heti pari nimeä mieleen sieltä kotoota, joille räätäli palvelut täällä voisi olla hyvä diili. Toki laadusta joutuu maksaan hieman enemmän, mutta puvun, neljällä paidalla ja solmiolla jne. saa niin paljon halvemmalla kuin Suomesta ja mittatilaustyönä tehtynä se todellakin kannattaa. Toinen mihin kannattaa rahojaan käyttää täällä on hemmotteluhoidot, oih ja voih, miten ihanaa on ottaa manikyyri ja pedikyyri euron pari kipale. Tai parturi, jota tiimimme toinen osapuoli yllättäen tarvitsi kipeästi hintaan nelisen euroa.. Laadullisesti mani- ja pedikyyri ei varmasti ole lähelläkään Suomen tasoa, mutta ensikertalaiselle se oli varsin miellyttävä kokemus ja aina varmasti mennään parempaan suuntaan kuin lähtökohta. Olemme myös kokeilleet 8 kohdan kasvohoitoa (hintaan 4euroa), myös Pete, sillä reissaamisen kuluttama kroppamme kaipasi tätäkin. Puhumattakaan vääntelyä, puristelua, taputtelua, venyttelyä, painelua, niksauttelua ja hieromista sisältävästä Traditional Thai Massagesta. Tämä eroaa melkoisasti tavallisesta lihashieronnasta tai kuten täällä sitä kutsutaan Oil Massage/ Swedish Massagesta, mutta on ehdottomasti kokemisen arvoinen, vanhemmiten tottumattomat nivelet saattavat joutua koville. Tunnin kestävän jalkahieronnan ja tunnin Thai hieronnan saa aavistuksen tasokkaammassa paikassa hintaan 450bahtia eli n. 9-10euroa.

Khaosan road.

Toinen kohteemme tällä ihka ensimmäisellä tuktuk reissullamme oli korkeahko 45metrinen seisova buddha jonka tarkkaa nimeä emme tähän hätään muista, mikä oli myös ihan vaikuttavan näköinen ilmestys. Eikä toinen temppeli Wat Saket (Golden Mount) jäänyt kovinkaan kauaksi ensimmäisen loistosta, ainakaan sen luoman näköalan perusteella. Perjantaina yritimme ehtiä näkemään kuinka Thaimaan Punainen risti lypsää myrkkyä myrkkykäärmeiltä, jotta kaikilla niillä onnekkailla jotka ovat pureman saaneet olisi mahdollisuus antivenomin eli vastamyrkyn kera pelastua. Lonely Planet tässä kohtaa petti meidät täysin ja antoi väärää tietoa siitä, että myrkkyä lypsettäisiin myös iltapäivällä puoli kolmen maissa, ehdimme juuri ja juuri “lookilooki” pysähdyksien takia paikan päälle tuona kellon aikana katsastamaan käärmeshown minkä loppupuolella kuulimme uutisen, että myrkkyä lypsetään vain aamuisin kello 11.00. Prkl. No sinänsä paikka oli muutoin käymisen arvoinen ja itse käärmeshowkin oli erilainen monessakin mielessä kuin muut eläinshowt mitä olemme nähneet mm. vaarallisuutensa takia. Meillä sinänsä ei ollut hätää, vaikka olimmekin jopa n. 4-5metrin päässä vapaana luikertelevista matosista, mutta hieman sai pelätä aavistuksen amatöörimaisten eläintenkäsittelijöiden takia. Petekin pääsi koskettamaan ihka ekaa kertaa käärmettä ja kyllä meillä on kaksi käärmettä kotonakin. Toinen asia minkä takia LP petti meidät, oli lipun hinnan nousu kolminkertaiseksi, syy tosin saattaa löytyä uudehkon oloisesta käärmeiden esittely tilasta esittelypuiston vieressä. Sisäänpääsy piti olla 70 bahtia ja todellisuudessa lipun hinta oli 200 bahtia, mikä sinänsä on erittäin kohtuullinen siihen nähden mitä sillä sai, sisätilat olivat näkemisen arvoiset ja opettavaiset.

Näköala Golden Mountainilta.

Käärmeshow tähtiä.

Eilen perjantaina piipahdimme myös ydinkeskustassa katsastamassa millainen meno siellä on, kohtuullisen tylsä ostoskeskuskeskittymä, liikennesekasorto, tukkoinen opiskelijoiden omia töitä myyvä marketti ja paljon paljon ihmisiä, ei niinkään turisteja vaan paikallista väkeä. Muutamissa kaupoissa käytiin pyörähtämässä ja aina niin mielenkiintoisessa perusruokakaupassa missä allekirjoittaneen mielestä on aina mukava vierailla uudessa maassa, mikäli painoluokitukset eivät uhkaisi jo meidän rinkkoja olisi ruokakaupasta mukaan lähtenyt mm. sinistä riisiä. Painoluokituksista puheen olleen, elimme jänniä aikoja viime lennoilla missä ruumaan menevien laukkujen paino raja oli vain 15kg, joka ei oikeasti ole oikein yhtään mitään. Kikkailtuamme tavarat sopivasti niin ruumaan meneviin, lentolaukkuihin, läppärilaukkuun ja käsilaukkuun, saimme kuin saimmekin kilot pysymään kurissa. Tosin Peterin luona ollessa karsimme turhia tavaroita keventääksemme jatkuvalla syötöllä kasvavaa tavara määräämme. Tästä viisastuneena kävimmekin tänään nostamassa Phuket-Singapore välisen lennon ruuman menevän laukun rajan siihen normaaliin 20kg. Muissa jäljellä olevissa lennoissamme onneksi onkin jo 20kg valmiiksi. Nyt ei tarvitse ressata ihan niin paljoa, jos näkyy jotain mitä olisi ehkä kiva ostaa kotiinkin. Muutoinkin olemme ehtineet rentoutumisen, temppeleissä ravaamisen ja hoidoissa nauttimisen lisäksi miettiä seuraavaa etappia. Ja tänään varasimmekin “buffetlipun” millä hypähtelemme ensiksi bussin kyydissä reitillä Bangkok-Hua Hin-Chumphon ja sieltä pikalautalla (1.5h) kohti Koh Taota. Josta sitten joku päivä samalla lipulla voimme edetä niin Koh Phanganille että sitten siellä oleskelun jälkeen Koh Samuille. Saarihyppely lippu sinänsä ei ollut kovinkaan kallis, 1250bahtia (n.25euroa) per pää, sisältäen matkustukset kuitenkin Bangkokista Koh Samuille asti. Huomenna(sunnuntaina) illalla kello yhdeksän olemmekin juuri aloittaneet matkan kohti Koh Taota jossa perillä pitäisi olla seuraavana päivänä vähän ennen yhdeksää aamulla.

Bangkokin ydinkeskusta.

Sininen riisi.

Ja sokeriksi pohjalle, ensimmäinen lisko bongaus.

Viime blogissa taisimme luvata jotain analyysia matkastamme Australiassa, mikäs sen parempi kuin muistella Australiaa katsellessa sivusilmällä Australia elokuvaa majapaikkamme alakerrassa. No kivaa oli välillä ja välillä ei. Helpx oli ehkä paras päätös ikinä, näki sitä ihan oikeata elämää oikeiden ihmisten kera. Aina eläintarhassa työskentelystä rumpujen tekoon, kaikki paikat olivat mielenkiintoisia jopa kriminaali Johnin paikka, tosin vähän eritavalla. Aika hyvä kokonaiskuva Australiasta saatiin, väittäisimme, kaikilla muilla osavaltioilla käytiin, lukuunottamatta Tasmaniaa. Vaikkakin Perthissä (Western Australia) oltiin vain hetkinen. Nähtiin niin bushia, outbackia, sademetsää kuin rantaviivaakin, kaikki alueet omalla tavallaan hienoja eläimistöstä puhumattakaan. Väitän että australialaiset ihmiset eivät varmasti tajua kuinka upea lajisto heillä on esimerkiksi matelijoita, niitä saimme ihailla onneksi kohtuullisen usein, silti näkemättä niitä hurrrrrjan pelottavia myrkkykääryleitä (lukuunottamatta sitä yhtä eläintarhalla ja yksilöitä lasin takana). Eikä nisäkkäitäkään Australiassa ole mitenkään vähäisiä määriä, tunnetuimpana tietenkin kengurut! Ihan jokaisella kerralla kun niitä tuli näkökenttään oli se vaan niin hienoa! Parasta allekirjoittaneella Australiassa olivat yllättäen eläimet, pahinta yllättäen aurinko ja sen tuoma ihana lämpö. Ihmiset olivat mukavia, helpohko oli matkustaa maata ympäriinsä vaikka välimatkat olivat älyttömiä. Ainoa asia mitä joutuu hieman katumaan oli Ulurun jättäminen väliin, ehkä sitten ensi kerralla. Kiitos ja kumarrus.

Viimeistä päivää viedään, oleskelumme on juurikin näillä näppäimillä lopuillaan Australiassa. Viimeinen etappi, Perth on nähty (vaikkakaan siinä ei hirveästi näkemistä ollut) ja lento Singaporen kautta Bangkokkiin lähtee vajaan puolen tunnin päästä. Istumme siis kentällä odottamassa koneeseen könyämistä, eikä pieniin mieliimme meinaa millään mahtua se että tähän maahan ei pitkään aikaan tulla takaisin, ei ehkä koskaan. Paljon ollaan nähty ja koettu, eikä niistä vähäisin missään nimessä ollut viimeinen helpx paikkamme "rumpumies" Peterin luona..

Perthin Bell Tower.

Perthin keskustaa..

Siella opimme ihan oikeasti ihan omin pikku kätösin valmistamaan rumpuja ja muita musikaali instrumenttejä. Aina nahanleikkuusta, nahanvärjäyksestä, valmiiseen rumpuun asti. Eikä yksikään päivä ollut samanmoinen, joka päivällä oli uusi homma, mikä toisinaan tuntui siltä kuin olisi tullut uuteen työpaikkaan joka päivä. Peter ensimmäisenä iltanamme sanoi olevansa onnellinen että tulimme, sillä jo siellä entuudesta olleet Hongkongilainen Cynthia sekä Ranskalainen Clemence eivät kuulemma olleet kovinkaan käteviä kätösistään eivätkä omistaneet meille niin tuttuja lihaksia. Ja kielellisestikkin oli kuulemma helpotus saada meidät paikan päälle. Makuuhuoneenamme toimi täyteen sullottu tietokonehuone jossa oli yksi yhden hengen sänky sekä yksi varapatja, jolla Pete pääsi viettämään yönsä. Ruoka oli kohtuullisen hyvää ja sitä oli tarjolla ihan mukavasti. Eikä asuinkumppanimme Peter, Cynthia sekä Clemence olleet sietämättömiä. Tai no kaksi viimeistä olivat toisinaan helvetillisen rasittavia tolloja mm.aivojen vajaatoiminnan sekä kielimuurin takia. Mutta jopa äärettömän fiksuja verrattuna niihin kahteen joita jouduimme sietämään viimeiset kaksi päivää. Epäkohteliaat saksalaisneidot Susie ja Linda saapuivat seuraksemme lauantai iltapäivällä samalla kun Cynthia ja Clemence jatkoivat matkaansa eteenpäin. Harvoin näkee näin epäkohteliaita helppereitä, sönköttivät saksaa keskenään välittämättä siitä että oliko se kohteliasta muita kohtaan vai ei. Muutoinkin käytöstavat olivat aavistuksen hukassa eikä Peter ollut kovinkaan tyytyväinen heidänkään työpanokseen. Toisen päivän aamuna koettiin taas jotain ihka ensimmaista kertaa elamassamme, allekirjoittanut joutui selvittelemään hanhi ukon kanssa kuka on kuka, kun se perkele nappasi ja puri allekirjoittanutta reiteen, allekirjoittanut nappasi hanhea kaulasta kiinni ja kertoi rauhallisesti puhuen kuka on kuka. Prkl.

Peterin talo.

Nahan leikkuuta (kuvassa Clemence, Cynthia, Peter ja Pete).

Nahan varjaysta lehdilla, kuvassa valmiiden versioiden huuhtelua.

Tyopajalla, rumpujen sitomista (kuvassa havaittavissa myos rumpu joka matkaa mukanamme, oops).

Tyopaja sisalla, bellariinien sidontaa (sama teksti kuin ylla suluissa, rumpu sana vain korvattu bellariinilla).

Vaikkkakin hommia teimme kohtuullisen paljon, ainakin verrattuna kolmeen viime helpx paikkaamme, ehdimme piipahtaa mm. huutokaupassa missä hedelmiä tai roinaa kasan sai muutamalla dollarilla. Aivan sekopäistä ja huvittavaa hommaa. Peter nappasi mukaan sieltä jos jonkin moista hedelmää ja allekirjoittanut melkein meni ja osti laatikollisen vanhoja pikkupulloja. Näin jalkeen pain laukkujemme kilojen kanssa taisteltuani, olen onnellinen että ostosta ei ikinä tullut tehtyä. Toinen reissumme oli viime perjantaina Adelaide Fringe Festival avajais paraatia katsomaan. Mikä oli mielenkiintoinen kokemus, vaikka ihmisiä oli aivan perkeleesti.

Huutokauppa.

Pikkupullot.

Adelaide Fringe Festivaalien urkusoitantatulilaivasysteemi.

Mutta kuulutus könötä koneeseen humpsahti juuri tärykalvoillemme joten analysoimme Australian loppuun seuraavassa blogissa.

See ya mate! See ya Australia!

Ette arvaakkaan kuinka söpö voi olla kaksiviikkoinen shetlanninponivauva? Sulkekaa silmänne, ajatelkaa pientä pörröistä, aavistuksen honkkelin oloista, valko-ruskeaa, keskikokoisen koiran kokoista, jättimäisillä silmillä varustettua maailman suloisinta heppaeläintä? Vastaavatko nämä kuvat sitä, mitä juuri äsken ajattelitte?

Starship, Joshin nimeämä My Little Pony.

Vaikka kuvat eivät tee oikeutta tälle kaunokaisella tai komistukselle, niin oih ja voih, eikö vain olekkin ihana? Ja kyllä allekirjoittanut mietti ottavansa sen kotiin mukaan, ehkä juuri ja juuri sen olisi saanut sullottua rinkkaan. Kyseessä oli vielä erityisen hyvin käyttäytyvä ponivarsa ja emokin oli harvinaisen rennon oloinen kun pikkuista lääppi päivät pitkät. Tapahtumapaikka ja -aika, Michellen kotifarmi, Tailem Bend, SA, Australia, 17-23.2.09. Uusi helpx paikkamme oli melkoinen parannus sitten viime paikkamme jälkeen, nyt asuntona oli jopa Suomen asteikolla kohtuullisen puhdas talo, normaalilla Suomen tasoisella keittiöllä ja kylppärillä. Ihanaa! Itse hostimme Michelle oli mukava, tavallinen n. 40 vuotias nainen. Kirjanpitohommia ja vanhustenhoitotyötä tekevä, omasta “farmstay” bisneksestä haaveileva, hevosia rakastava, kahden lapsen äiti. Lapsista pääsimmekin tutustumaan Joshiin, 11 vuotiaaseen farmiautolla ajelevaan playstationilla pelaavaan pojan jässikkään, joka kaikkien yllätykseksi osaa ihan itse kokata ruokaa! Kokkasi meillekkin pannukakkuja eilen ja voin kertoa että hyviä olivat. Michellen luokse saavuimme siis Melbournesta viikko sitten tiistaina, keskelle ei mitään, hemmetin kuivaan melkein aavikkomaiseen maalaiskaupunkiin nimeltään Tailem Bend (n.tunnin ajomatkan päässä Adelaidesta) tai sanotaanko kyläpahaseen. Kotifarmille päästyämme havaitsimme paikan olevan Peten allergioiden unelmapaikka kissoja, hevosia ja heinää! Wuhuu! Ei kun oireita odottelemaan. Ja siellä kotikatsomoissa tällä hetkellä henkeään pidättävillä, kerron useita huokauksia aiheuttavan tiedon, mitään oireita ei tullut. Tosin Zyrteccia nappailtiin kilpaa varmuuden vuoksi, allekirjoittanut ihovammojensa vuoksi ja Pete varmuuden vuoksi. Eläimistönä farmilla oli siis 3x kissa, 2x koira (Eve, TimTam), 6x poni, 5x hevonen, 4x lammas, 2x alpakka, 2x undulaatti, 2x kultakala ja lauma kanoja.

Michellen farmi.

Joshin kyydissä sisällä.

...ja ulkona.

Hommina meillä oli lähinnä huolehtia eläinten ruokinnasta, vesistä ja pieni muotoisesta talon siistimisestä, Michellen tehdässä töitä joko kotona tahi vanhainkodilla. Helppoa kuin heinän teko. Eikä Joshin playstation tai dvd valikoima ainakaan haitaksi ollut, niitäkin sai rauhassa räpeltää viikolla, sillä Josh asustelee viikot isänsä luona Adelaidessa ja on vain viikonloppuisin äitinsä luona. Ruokakin oli hyvää ja sitä jopa ostettiin lisää, kun alkoi uhkaavasti jääkaappi tyhjenemään. Ja sokeriksi pohjalle heitämme kaikkia hirveästi kiinnostavan tiedon siitä ,että kaksi uutta lajia liskojakin tuli bongattua ja tietenkin kuvattua! Mikä sai meidät sitten jättämään tämän mahtavalta kuulostavan paikan? Osa syynä oli se että viime perjantaina paikan päälle pompsahti saksalainen pariskunta Sarah 19 vuotta ja Pascal 21 vuotta, sinänsä heissä ei niinkään ollut vikaa, mutta talo alkoi tuntumaan ahtaalta, eikä järkeviä töitä olisi riittänyt kaikille tulevalla viikolla. Eikä uusien naamojen tulo olisi loppunut tähän, tänään maanantaina paikan päälle olisi pompsahtanut ranskalainen heppu ja ensi perjantaina paikan päälle olisi pompsahtanut ilmeisesti ranskalainen pariskunta. Liika on liikaa. Eikä pahitteeksi ollut lähteä juuri tänään sillä, Michelle kuskaa poikansa aina maanantai aamuisin Adelaideen, joten saimme ilmaisen kyydinkin tänne. Adelaide näin muutaman tunnin tutkailun jälkeen vaikuttaa ihan mukavalta paikalta, liian paljon löytyisi ostettavaa mm. Pienoismalli Eleanorista! Oh my. Päällimmäiseksi syyksi väitän kuitenkin sitä että “rumpumiehen” luota löytyi meille tilaa sittenkin ja tänään olemmekin suuntaamassa n. 6 tunnin päästä uuten helpx paikkaan, n.45km päähän Adelaidesta paikkaan nimeltä Two Wells, hipahtavan miehen luokse opiskelemaan mm. rumpujen tekoa. Sormet ja varpaat ristissä toivomme tämän kruunaavan Australian matkamme, mitä juurikin tänään on jäljellä tasan viikko. Päiviä kotiin tuloon taas jäljellä 37kpl. Hiphei.

Shingleback.

Gekkonen.

Upea auringonlasku ensimmäisenä iltana.

...ja viimeisenä iltana.

ps. Nyt suuntana on internet kahvila, jossa aiomme etsiä internetin ihmeellisestä maailmasta sivun minkä kautta voimme ihailla parhainta gaalaa ikinä, Oscar Gaalaa. Päivitystä tähän, viimeisen kivenmurikan alta löytyi kuin löytyikin sivusto missä ko.gaala näkyy! Grrrreeat.

Lauleli The Clash aikoinaan ja kyseinen miete on ollut meidänkin mielessä melkoisen usein tässä viimeisen viikon aikana. Paljon on tapahtunut lyhyessä ajassa, suurin muutos lienee se ettemme ole enää Johnin luona. Mikä sinänsä oli kaikkien hyvinvoinnin kannalta paras ratkaisu. John on epätasapainoinen, epäystävällinen, ei muiden kanssa toimeentuleva, harhaluuloinen, rikollinen, tautinen ja tyhmä kuin vasemman jalan saapas. Eikä hommaa auttanut sekään ettei Johnilla ollut pennin penniä eikä meillä siten olisi ollut ruokaa seuraavaksi viikoksi. Ensimmäinenkin viikko ruokien suhteen oli melkoinen sillä rahaa ruokaan käytimme minimaalisen vähän, osaksi siitä syystä ettemme viitsineet ostaa kylmäsäilytystä vaativia ruokia pilaantumaan jääkaappiin mikä ei toimi ja kaupassa piti päästä käymään useammin hakemaan lisää ruokaa. Tai no käytiinhän me kylillä mutta ei John juurikaan tarjoutunut ostamaan lisää ruokaa mm. rahapulansa takia. Viimeisinä päivinä emme olleet Johnin mielestä ilmeisesti tarpeeksi päteviä edes ulkoiluttamaan koiria, emmekä ruokkimaan niitä. Siihen kun Johnin mukaan tarvitsee ammattilaisen, voi helvetin helvetti. Kuinka idiootti pitää olla että ei osaa tehdä koirien ruokia niin kuin herra on itse sanellut niiden teon ja me olemme kaikki pienen pienetkin yksityiskohdat kirjoittaneet ylös. Ja sitten koirien ulkoiluttaminen, kuinka saatanan vaikeaa voi olla ottaa koirat “kenneleistään” ulos, viedä kaulapannasta ulkoilutarhaan ja takaisin? Itse John ei meinaa muistaa mitä vitamiinia laitetaan ja minkä verran ja kuinka paljon lihaa tulee kullekkin.. Kuten sanoin ratkaisuna meidän lähteminen oli sieltä paras ratkaisu kaikille, ainoita hyviä asioita paikassa oli koirat, iso mukava sänky ja vapaa aika. Vaikka John toisinaan osasi olla ihan normaali ja kovat oli puheet siitä mitä kaikkea voitaisiin yhdessä tehdä, koirien kanssa kisareissulle Blue Mountainsille lähdöstä lähtien. Mitään näistä emme ikinä tehneet, muutaman hassun harjoituskerran koirien kanssa pellolla koimme, that's it. Viime tiistaina sitten pakkasimme kimpsumme ja kampsumme ja saimme Johnilta kyydin Windsoriin, josta otimme paikallisjunan Sydneyn, hintaan 6.60AUD per pää.

Sydney otti meidät vastaan kylmänä ja sateisena, mutta kuitenkin tähänastisista kaupungeista ehdottomasti mielenkiintoisimpana. Hostellimme neljän hengen dormilla oli sijainniltaan loistava, ydinkeskustassa kävelymatkan päässä kaikista turistinähtävyyksistä. Tällä kertaa saimme dormi asuinkumppaneiksemme mukavan saksalaisen 28 vuotiaan Patrickin sekä jonkun aivottomalta vaikuttavan party-party tyttösen, jota emme juurikaan nähneet. Ensimmäisenä iltana pyörähdimme hieman haistelemassa suurkaupungin ilmaa tankatessamme kunnon ruokaa pitkästä aikaa sisuksiimme. Seuraavana päivänä olikin aika katsastaa sitten maailmankuulu Sydneyn oopperatalo, sään jatkuessa kylmänä ja harmaana. Oopperatalosta ensimmäinen miete allekirjoittaneella oli niinkin mairea kuin “onpa se likaisen värinen, mä luulin että se olis valkoisempi”. Tämän fantastisen ajatuksen jälkeen aivot heräsivät huomaamaan kuinka upeasta arkkitehtuurisesta rakennuksesta on kyse, tanskalainen suunnittelu ja ruotsalaiset tiilet, niin hullulta kuin se kuulostaa, toimivat. Eikä toinenkaan kuuluisa nähtävyys Harbour Bridge jättänyt kylmäksi, kooltaan se on melkoisen massiivinen, varmasti isoin silta minkä silmämunamme ovat mieliimme ikuistaneet. Höveliäämmät turistit voivat lähteä ryhmän kanssa kiipeilemään sillalle kohti sen huippua. Nähtävyyksien välissä harhailimme lukuisten ostosmahdollisuuksien maailmassa niin The Rocksilla kuin Chinatownissa.

Sydneyn Oopperatalo.

Sydney Harbour Bridge.

Kolmantena ja viimeisenä päivänä jouduimme tekemään suunnitelman, jotta ehtisimme näkemään kaiken näkemisen arvoisen ennen seuraavalle etapille siirtymistä. Aloitimmekin päivän hankkimalla Day Tripper lipun hintaan 17AUD, millä saa päivän aikana kulkea rajattomasti lähijunilla, Sydney Ferries lautoilla sekä lähibusseilla. Ensimmäiseksi hyppäsimme lähijunaan jolla hilpautimme itsemme lähemmäksi tv:stäkin tuttua Bondi Beachia. Junasta hyppäsimme bussiin joka kuljettaisi meidät vieläkin lähemmäksi Bondia ystävällisen aussi naisen ohjeen mukaan. Rannalla päästyämme, ihmetys ja kumma oli suuri, missä olivat ne kaikki tv:stä tutut hengenpelastajat? Ei näkynyt kuin vilaukselta muutama sälli, olivat varmaan liian kiireisiä pitämään vahtia torninsa lämmössä, tosin ei rannallakaan ollut kuin kourallinen ihmisiä värjöttelemässä kylmässä n. +20 asteen lämmössä. Näiden urheiden auringon palvojien lisäksi rannalta löysimme ilmeisesti kuolleita meduusoja tai joitain sen sukuisia limanuljaskoja..

Limanuljaska.

Bondi Beach.

Myöhemmin uutisista kuulimme että hai oli hyökännyt surffarin kimppuun Bondi beachilla juuri tuona samaisena päivänä kuin mekin olimme siellä, mutta useita tunteja myöhemmin. Damn. Rannalta hyppäsimme bussiin joka ajeli meidät läpi Kings Crossin takaisin satamaan josta hyppäsimme vaihteeksi vesille, lautan kyytiin katsastamaan oopperataloa eri vinkkelistä ja tutustumaan Darling Harbouriin. Jotta matkaaminen ei olisi ollut tylsää, vaihdoimme kulkuneuvoa Monorailiin, jolla katsastimme kaupunkia taas eri vinkkelistä. Vielä ennen lähtöä piipahdimme Paddy's Marketilla, missä myydään turistisälää Mustamäentorin tyyliin, emme ostaneet mitään muuta kuin adapterin rikki menneen tilalle.

Sydney Ferries.

Monorail.

Sydney on pullollaan bisnesmaailman ihmisiä, joita katukuvassa vilisee 50% ja toiset 50% koostuu aasialaisista turisteista, joita on joka puolella. Ehdottomasti mielenkiintoinen kaupunki, jossa olisi saanut kulumaan muutaman päivän vielä helposti kierrellen mm. museoita, mutta päänähtävyydet näkee muutamassa päivässä. Shoppailumahdollisuudet ovat loistavat, pienen pieniä mielenkiintoisia putiikkeja on joka puolella mm. tämä ruotsalaisia tuotteita myyvä putiikki.

Huomaatteko kuvassa jotain mikä EI OLE ruotsalaista, ei sinne päinkään?

Vanhaa glamouria.

Canberra, maan pääkaupunki? Ehdotan muutosta tähän, hallinnollinen pääkaupunki saa pysyä tylsääkin tylsemmässä Canberrassa mutta jo imagonkin puolesta Sydney tai Melbourne olisi paljon parempi. Saavuimme Canberraan torstai iltana kymmenen jälkeen. Canberrassa ei ilmeisesti käy juurikaan reppureissaajia, sillä kaupungista löytyy vain yksi hostelli, pari halvempaa motellia ja muutamia hotelleja. Internet kahviloitakin saa etsimällä etsiä. Tylsähkö, harmaa, täynnä virastotaloja, sanommekin, että ette menetä mitään jättäessänne tämän väliin. Parlamenttitalo oli sinänsä positiivinen yllätys, piipahdimme sisällä katsastamassa pääkallopaikat missä hallitus päättelee asioita kansalaisten päänmenoksi. Vanhaa parlamenttitaloa katselimme vain bussin ikkunasta.

Uusi Parlamenttitalo.

Vihreä sali. (House of Parliament, the House of Representatives)

Punainen sali. (The Senate)

Tällä hetkellä olemme jo uudessa territorissa Victoriassa tarkemmin sanottuna Melbournessa. Minne saavuimme lauantaiaamuna, vietettyämme yön bussissa Canberran ja Melbournen välillä. Hostellimme sijaitsee St. Kildan kaupunginosassa pikaisen ratikkamatkan päässä keskustasta, hostelli tällä kertaa oli positiivinen yllätys omalla jääkaapilla, televisiolla ja huoneen koolla. Mikä parasta pääsimme eilen suoraan aamulla huoneeseemme ja nukkumaan, bussimatkalla kun ei hirveästi tullut nukuttua. Illemmalla piipahdimme Ystävänpäivä humua tutkailemassa St. Kildan kaduilla, melkein tuli sellainen fiilis kuin olisi etelässä ollut, hiekkarantaa, ravintoloita ja pieni huvipuistokin, nimeltään Luna Park.

Luna Park.

Tänään olemme rullanneet Melbournen kaupunkia ja sen lähiöitä ristiin rastiin Tramilla, joka on melkoisen kätevä ja halpakin kulkuväline. Päivälippu maksaa 6.80 AUD, sillä rullaa mukavasti koko päivän. Aloitimme päivämme kulkeutumalla Queen Victoria Marketille, joka on suuren suuri ulkoilma marketti, muuten hyvä idea, mutta marketti oli juurikin tänään kiinni. Hiphei. Muuten harhailimme Melbournen miellyttävässä keskustassa poiketen mm. Federation Squarella. Melbourne on oikein miellyttävä kaupunki, jossa saisi niin rahaa kuin aikaa palamaan helposti. Ilmassa kuitenkin on edelleen savunhajua, eikä Australian historian pahimmat maastopalot varmasti unohdu äkkiä melbournelaisten mielistä. Me olimme onnekkaita ettemme kohdanneet paloja ollessamme bushissa Johnin luona, näimme kyllä taivaan savunvallassa, mutta liekkejä ei onneksi näköetäisyydellä ollut. Matkalla Melbourneen näimmekin sitten karun totuuden siitä että maastopalot olivat olleet melkoisen ankaria tietyillä alueille lähellä bussireittiämmekin..

Yarra River.

Tram.

Päivän päätapahtumat kuitenkin alkoivat vasta kun poikkesimme apteekkiin ostamaan kortisonivoidetta lisää, allekirjoittaneen ihaniin tod.näk. allergisen reaktion aiheuttamiin ihottumiin. Nooh..apteekkari oli sitä mieltä että ihottumien olisi pitänyt zyrtecin ja kortisonin ansiosta jo parantua tai edes muuttua parempaan ja suositteli lekurilla piipahtamista. No mikäs siinä tuumailimme, vakuutuksenhan pitäisi korvata se ja ehkä tuossa oli jotain perää ettei ihottumat olleet muuttuneet parempaan suuntaan. Soitimme vakuutusyhtiölle, missä oli lähin sopimuslekuri, eikä niitä tietenkään ollut koko kaupungissa. Sanoivat että menkää mihin haluatte ja laittakaa laskut tulemaan tänne. Ok. Lähin 24H lekuriasema löytyi kaupungin toiselta puolelta, jonne hurautimme tramilla. Vastaanotossa sitten alkoi se hauskuus, pyytelivät medicare korttia, mikä vastaa suomalaista kelakorttia tai 65AUD kahisevaa. Voi prkle. Myö kun emme olleet hankkineet ko.korttia kun ei ole tarvetta sen käyttöön ollut ja olihan meillä vakuutus mikä korvaisi. No soitto vakuutusyhtilöön, että korvaavatko lekurimaksun kun meillä ei ole ko.korttia hankittuna. Kolmas ihminen sitten tiesi ehkä jotain asiaan liittyvää ja sanoi että kyllä vakuutus korvaisi. Ok. Eikun lekuriin, 65AUD tiskiin. Lekurissahan tuttuun tapaan saadaan laadukkaita neuvoja Suomessakin, niin täälläkin. Sanoi melko mukava lekuri, että juu olet tehnyt kaiken voitavan eikä oikein mitään enempää voi tehdä. Ok. Jonkinmoinen voideresepti kädessä, poistuimme kohti apteekkia. Soitto vakuutusyhtiöön, vahinkoilmoitusta tekemään, siellä jonkinmoinen tumpulan oloinen muija kyselee kaikkea järkevää kuten onko teillä vakuutus voimassa? Ei oo juu, muuten vaan soittelen sinne teille, ihan kertoakseni kuulumiset. Doh! Vihdoin ja viimein päästiin asian ytimeen ja selvisi että olemme ns. lisäkuukausilla matkavakuutuksissa, jolloin omavastuu on 50€. Ok. Mitä tästä opimme? Älkää tehkö niinkuin minä teen, tehkää niinkuin minä sanon. Hankkikaa Medicare kortti, lukekaa tarvittaessa vakuutuksen rajoitukset tai kysykää asiasta joltain joka todella tietää asiasta jotain, luottakaa omaan tunteeseen siitä että lekuriin ei olisi välttämättä tarvinnut mennä. Vaikkin viimeinen neuvo tässä tapauksessa on kyseenalainen ja siihen on olemassa muutama seikka jotka vaikuttavat ajattelukykyyn harhaan johtavasti mm. se että allekirjoittanut ei ole allerginen tiettävästi millekkään. Todennäköisesti ihottuma on tullut ns.villaisesta viltistä joka on sängyssämme ollut ennen ihottumien ilmestymistä. Sillä ihottuma on vain käsivarsissa mikä on ainoa osa joka on koskenut ko.vilttiin sillä muuten välissä on ollut ns.pussilakana ja lisää ihottumaa ei ole tullut viltin sängystä poistamisen jälkeen. Onko kyseessä jokin kemikaali esim.pesuaine mikä aiheuttaa allergiaa? Ehkä. Helvetin kiva kutina ja kauniit kädet allekirjoittaneella joka tapauksessa on.

Kaiken tämän oikeasti ja leikisti kivan kokemamme jälkeen jätämme tämän ihottumaa aiheuttavan viltin ja koko Melbournen taaksemme huomenna, jolloin etenemme kohti Adelaide, perille kuitenkaan pääsemättä. Sillä jäämme joksikin aikaa aavistuksen verran ennen Adelaidea olevaan kaupunkiin nimeltä Tailem Bend. Siellä meitä odottaa uusi hosti, joka toivottavasti on normaalihko ja kruunaa Australiassa olomme. Tarkoituksena on olla siellä puolisentoista viikkoa ennen Adelaidessa piipahdusta ja sieltä Perthiin lentämistä. See ya mate!

Heräsin juuri ja kello näyttää 10.00, päivä on perjantai 6.2.2009, paikka missä heräsin on Windsorin kaupungin liepeillä sijaitseva Lower Portland, Sydneystä n. 80-90km luoteeseen. Kuulen Peten ja Johnin äänet pihalta, puhelevat sellaisista asioista mistä ei ole minun asiani tässä yhteydessä kirjoitella, sen sanon vaan että on tuo John melkoisen erikoinen mies ja melkoinen elämä on hänellä ollut, mutta ihan mukava, tyypillinen australialainen mies. John on siis Lorrainen, edellisen hostimme aviomies, ollaan oltu täällä hänen hoteissaan nyt kuusi päivää, viime sunnuntaista lähtien, jolloin Lorraine meidät tänne toi. Mikä oli mahtava homma, sillä emme kuluttaneet latin latia siirtyäksemme tänne ja matkakin oli mukavempi kulkea henkilöautolla tai oikeastaan UTE:lla kuin esim. bussilla, aikaakin matkaan meni vain 4 ½ tuntia. Millainen paikka tämä sitten on missä nyt ollaan möllötetty melkein viikon verran? Keskellä "bushia" nököttää kolme rakennusta, iso aaltopellistä rakennettu "shed" missä koirat majailevat, pieni ränsistynyt mummonmökki missä John nukkuu, uudempi mökkeröinen keittiöllä ja suihkulla missä me asustamme. John käy suihkussa ja käyttää keittiötä meidän mökissä, sillä niitä ei vanhassa mökkeröisessä ole.

Meidän mökköröinen.

Johnin mökki.

Pelti shedi.


Mökki sisältä on oikeastaan aika mukavassa kunnossa tai olisi ellei siellä olisi asunut perus australialainen mies joka ei nyt niin hirveästi perusta siivoamisesta tai järjestyksestä. Mutta on täällä hurjasti siistiimpää kuin viime majapaikassamme, mikä on aina mieltä kohentavaa. Sänkymme on loistava, ihanan pehmeä uudehko jättimäinen king size 180x200 jenkkisänky, oih ja voih! Bonuksena vielä Lorraine osti meille uudet petivaatteet tänne, jo silläkin syyllä ettei Johnilla ollut täällä oikeastaan mitään tarpeistoa kuin itselleen. Ja eikä siinä vielä kaikki, sillä täältä löytyy myös käteen otettava suihku enkä tarkoita bidee suihkua vaan ihan suomalaisittain normaalia suihku systeemiä jonka voi ottaa käteen mikäli siltä tuntuu. Tämä on niin mahtava asia! Voi kuinka tätä on kaivattu Suomesta, täällä kun suihkut tätä poikkeusta lukuunottamatta ovat aina kiinteitä epäkäytännöllisiä systeemejä. Mökki tosiaan on sisältä uudehkon oloinen, alakerrassa on makuuhuone ja oleskelutila sekä keittiö, yläkerrassa vessa käsisuihkuineen. Typerän talosta tekee se että makuuhuoneen läpi menee avoportaikko yläkertaan, eikä yksityisyydestä ole tietoakaan kun käy vessassa tai suihkussa, ei avoportaikon takia eikä sen takia että yläkerrassa ei ole ovea. Lorraine oli hankkinut meille tv:n tänne ettemme tylsistyisi kuoliaaksi, emme tosin ole vielä saaneet sitä näkymään eikä sinänsä ole oikein paikkaa missä sitä katsoa, olohuoneessamme kun ei ole tuolin tuolia, istumapaikaksi voi valita joka lattian oikealta tai vasemmalta. Keittiöstä löytyy jääkaappi, mutta se on rikki, pakkasosasto onneksi toimii, joten siellä voi jäädyttää vesipulloja joita tungetaan jääkaappiin, jotta ruoka edes voisi leikkiä pysyvänsä kylmänä.

Keskiviikon ja torstain olimme täällä vain kahdestaan kun tässä mainittamatta jättämien syiden takia John joutui piipahtamaan kotona Tamworthin liepeillä. Alunperin Johnin piti tulla tänne takaisin vasta tänään illalla tai huomenna launtaina aamulla, mutta aamulla kun heräsimme koiria ulkoiluttamaan kello 7.00, huomasimme Johnin auton pihassa. John oli tullut viime yönä joskus kahden maissa takaisin, mikä sinänsä oli olosuhteet huomioon ottaen hyvä merkki. Näiden kahden päivän aikana kuumuus ja tylsyys meinasi tappaa meidät, eilen oli niin helvetin kuuma, että jos edes ajatteli tekevänsä jotain hikoili välittömästi. Australiassa on ennätyskuuma nyt, hienoa silla allekirjoittanuthan rakastaa aurinkoa ja lämpöä. John juuri puheli, että saattaa olla tulevana sunnuntaina +38astetta lämmintä, jos tappavat elukat täällä ei tapa meitä, tappaa tämä kuumuus. Mutta säätiedotusta katsellessa ensi viikko pitäisi olla jopa kylmä, sillä lämpöä luvataan olevan vain +17-22 astetta, joka täällä on oikeasti melkoisen vilpoisen tuntusta, pitää pukea pitkähihasta päälle yms.

Päivärutiineihin kuuluu koirien ruokinta (mikä sinänsä on melkoista taidetta), koirien ulkoilutus vessapihalla, koirien reenaus Johnin kanssa milloin missäkin.. Ihan ok hommaa, koiria täällä on 8kpl, joista 7kpl on kisakoiria (Buttons, Ernie, Bonnie, Snobi, Moe, Curly, Larry). Ja tämä kahdeksas on nimeltään Headbutt, tarina nimen takana on vaarallinen onnettomuus mikä mursi koiran kallon pentuna ja onkin melkoinen ihme että koira on ylipäätänsä hengissä. Lisäksi Johnin luona asustaa kaksi kipaletta marsuja Chip ja Wanda, joita hoidamme. Villejä kavereita emme ole vielä nähneet kovinkaan monia, pääasiassa lintuja..

Headbutt.

Ennen Johnin luo päätymistämme vanha herttainen Mouse, Lorrainen luona sai päähänsä paukuran, mistä paukura tuli emme ole ihan varma joko ampiainen pisti siihen tai sitten Mouse kolhaisi päänsä aitauksessaan. Joka tapauksessa melkoinen patti siihen nousi ja muutaman päivän sisään se pursusi mätää, tällä hetkellä Mouse kuitenkin voi jo paremmin, mätä on poistunut ja turvotuskin laskenut. Hieman ikävä on koiria jotka sinne jäivät, vähän on ikävä koiria myös Janinen luota ja ennen kaikkea suurin ikävä on ehdottomasti mailman parhainta koiraa ikinä Titoa! Ehdimme piipahtaa myös aivan upeassa paikassa, Lorrainen tontin alareunassa, missä tontin läpi virtaa joki, siellä polskimme ja vietimme aikaa viimeisenä päivänämme Lorrainen luona. Itse kävely sinne ei ole niinkään mukava, johtuen niistä villeistä kavereista jotka tappavat. Emme tosin nähneet yhtään käärylettä matkalla, mikä sinänsä on harmi, sillä kernaasti allekirjoittanut ottaisi kuvan ko.elukasta kohtuullisen matkan päästä, onhan uudessa kamerassamme 18x zoom.Yritimme kovasti etsiä joesta kultaa, jotta voisimme elää loppumatkan herroina täällä mutta ei perskules löytynyt yhtään hipun hippua vaikka kuinka tongittiin joen pohjaa. Paikkahan ennenmuinoin oli jonkinmoinen kultakeskus, ei me nyt sentään niin uunoja olla että ihan mistä sattuu rahankiilto silmissä tongita.

Mouse pattipää.

Pienen pieni osa jokea.

Suunnitelmissa on viettää täällä aikaa varmaankin puolen kuun paikkeille asti, auttaen Johnia koirien hoidossa, reenaamisessa ja kisaamisessa. Harkinnassa on tehdä tästä reissu Sydneyn, sinne kun Windsorista pääsee kätevästi junalla, mutta voi olla että mennään Sydneyn vasta sitten kun lähdetään Johnin luota kokonaan pois. Toinen kiinnostava vierailukohde täältä olisi Blue Mountains, jonne ajaa n. tunnin verran tästä autolla tai junallakin pääsee..

Viime lauantaina päätimme piipahtaa ihmisten ilmoilla Tamworthin Country Music Festivaaleilla ja se mitä siellä näimme oli pirun outoa. Läheisin iso kaupunki Tamworth, on tunnettu country-musiikin pääkaupunkina Australiassa ja juuri tähän aikaan kun täällä päin oleskelemme, kaupungissa on maan suurimmat Country Music Festivaalit. Festivaalit pitää sisällään kaikkea katutaiteilijoista isoihin tähtiin, pieniä ja isoja konsertteja, maksuttomia ja maksullisia. Mutta se mikä koko tapahtumasta tai päivästä teki oudon oli se mitä sieltä löysimme..

Kadulla kävellessämme törmäsimme Sigmundiin ja Marieen!!

Kyllä, niin outoa kun outo voi olla oli törmätä heihin, meillä ei ollut mitään tietoa siitä että he olisivat kaupungissa eikä heillä siitä, että me olisimme kaupungissa juuri tuona hetkenä. Yllätys oli suuren suuri, sillä suunnitelmissa Sigmundilla ja Mariella ei ollut tulla takaisin Tamworthiin sen jälkeen kun he meidät tänne suuntaan puolisentoista viikkoa sitten toivat. Oletimme heidän olevan Scotts Headissa telttailemassa ja surffaamassa. Ja mekin olimme ihka ensimmäistä kertaa ihmisten ilmoilla.. Kuinka pieni maailma voikaan olla? Pari askelta eri suuntaan muutamaa minuuttia aikaisemmin tai myöhemmin, emme olisi nähneet toisiamme. Outoa. Päädyimmekin sitten skandinaaviseen tapaan “beer gardeniin” oluselle kera norjalaisten vahvistusten. Se mikä heidät oli tuonut tänne suuntaan oli Jackaroo & Jillaroo koulutus, missä opitaan hyödyllisiä taitoja farmielämää varten. Australiassa farmilla eläminen ja työskenteleminen kun on eräs Sigmundin haaveista.

Garden.

Ennen törmäystä ehdimme kuitenkin nähdä katutaitelijoita, markkinahumua sekä erittäin hyvän ja informatiivisen “käärmeshown”. Heppu esitteli showsaan mm. Brown Snaken, Fierce Snaken eli Western Taipan/Inland Taipanin. Kaikkein tärkeintä esittelyssä oli kuitenkin se informaatinen osuus, missä paikallisia ja paikattomia (turisteja) opetettiin tulemaan toimeen käärmeiden kanssa, miten toimia käärmeen kohdatessa/ purematilanteessa jne. Niitä viisauksia seuraavaksi, toivottavasti hirmuisesti tärkeää tietoa ei hukkunut käännöksessä (lost in translation). Aloitetaan helposta: Mikäli kohtaat käärmeksen, pysähdy, ota pari rauhallista askelta sivuun ja sen jälkeen juokse henkesi edestä! Herppivammaisille ihmisille tämä ohje hyvin harvoin menee perille, sillä voin kuvitella monenkin kaivavan kameraa innolla laukusta ja menemään ällistyttävän lähelle saamaan juuri sen täydellisen kuvan tappavasta luonnonvoimasta. Ja kiroavan mahtipontisesti, mikäli luontokappale ehtii kadota ennen välineistön saamista kuvauskuntoon. Mikäli käärme sattuu pääsemään iholle ja puremaan, ensisijaisen tärkeää on sitoa paineside puremakohdan päälle, mikäli mukana on kunnollinen pitkä side, aloita sitominen sormien päästä edeten kainaloa kohden tai jalkaan kohdistuvassa puremassa varpaista haaroväliä kohden. Kantosidettä tai lastoitusta voi myös käyttää apuna. Vältä liikkumista sekä pureman saaneen raajan liikuttamista, sillä se edes auttaa myrkyn kulkeutumista imusolmukkeisiin kaulaan/kainaloon/haaroväliin josta myrkky pääsee kulkeutumaan verenkiertoon. Myrkky käärmeen injektoidessa sen ihmiseen ei mene suoraan verenkiertoon, vaan se pysyy rasvasoluissa(?) josta se kulkeutuu kohti imusolmukkeita ja sieltä verenkiertoon. Mikäli termistö heittää häränpyllyä, korjausehdotukset tulee toimittaa allekirjoittaneen tietoisuuteen välittömästi tätä lukiessanne. Tack så mycket.

Brown Snake.

Taipaani.

Ennen muinoin ohjeeksi annettiin, että jos käärme pääsee puremaan, tulee käärme ottaa kiinni, että tiedetään mikä käärme oli kyseessä ja osataan antaa oikeaa vastamyrkkyä. Kuten Heppu showsaan sanoi, juoksennellessa käärmeen perässä, varmistat sen että myrkky pumppautuu varmasti verenkiertoosi eli rautalanka versio älä juoksentele käärmeen perässä, myrkyn määritykseen on olemassa helpompikin keino nykypäivänä. Ja se allekirjoittaneen yllättikin että nykypäivänä sairaaloissa pystytään haavasta ottamaan näyte ja analysoimaan siitä mikä käärme ja myrkky on kyseessä. Mikä on upea asia, maassa missä on maailman tappavimpia käärmeitä useita eri lajikkeita! Showssa heppu demonstroi myös sitä asiaa että käärmeet hyökkäävät vain liikkuvien asioiden kimppuun, esitän tästä kuitenkin aavistuksen eriävän mielipiteen ja varoituksen niille hyvätahtoisilla normaaleille ihmisille, etten ihan pelkästään luottaisi siihen, että seisomalla paikallaan voit luottaa siihen ettei käärmes pure, jotkut madot kun ovat kovin hulluja, puhumattakaan siitä että aistivat lämpöä ja nappaavat myös sen perusteella mukavan tarkasti raajaan kuin raajaan. Showssa heppu tosiaan demonstroi vaelluskengät ja farkut jalassa, miten käärmes ei hyökkää ellei hän liiku, laittaen käärmeen jalkojensa juureen..

Demonstraatio maailmaan myrkyllisimmällä käärmeellä Eastern Taipaanilla, älä koita tätä kotona!

Viime sunnuntaina suumme loksahti jälleen auki, tv:tä katsellessamme ja kanavoita selaillessamme, kaiuttimista kuuluu mongerrusta suomeksi! Se mitä sieltä tuli, ei ehkä ole parasta mainosta suomalaisista tai meidän kulttuurista ylipäätänsä. Sillä tv.stä tulla tupsutti Pahat Pojat / Bad Boys elokuva, missä mm. oksettavimmista oksettavin Loiri kokkeloi maataan epäedustavalla tavalla ja olemuksella. Mutta voi pojat, että oli ihanaa kuulla suomenkieltä (tönkköä sellaista), nähdä suomalaisia maisemia yms. Jonain toisena iltana täällä ollessamme, Top Gearia katsellessamme, jaksossa piipahdettiin moottoriurheilun mestareita pullollaan olevassa Suomessa! Häkkinen opetti, ruminta ja tyhmintä ja hitainta juontajaa Jamesia, ajamaan rallia Suomessa. Silloin saattoi olla ylpeä Suomesta, Pahoja Poikia katsoessa ei niinkään. Olemme myös sivistäneet Lorrainea siinä asiassa että Nokia on suomalainen yhtiö, kuten kaikkia muitakin hostejamme.

Muuten elämämme täällä on kulkenut tavalliseen tahtiin, tosin aika on kulunut todella nopeasti täällä, sillä kohta on aika taas siirtyä eteen päin matkallamme. Peruspäiväämme kuuluu herätys silloin kun siltä tuntuu yleensä 9-12.00 välisenä aikana, aamupala naamioon, vapaata hengailua, istuskelua terassilla kirjoja lukiessa(Pete on lukenut jo kaksi kirjaa!!) tai tv:tä tuijottamassa, töiden aloitus 15.00-16.00 sisältäen koirien aitausten siivousta, kakkojen keräystä, vesikuppien pesua ja täyttöä, kirppukylpyjen antoa (vuoropäivinä pennut ja aikuiset), koirien ruokintaa jne. Töitten jälkeen suihkuun ja odottamaan mitä herkkua illalliseksi Lorrainen tänään loihtii.. Helppoa ja mukavaa! Eilen olimme koko päivän kaksistaan täällä, sillä Lorraine tuli kotiin vasta kymmenen jälkeen illalla, oltuaan koko päivän Sydneyssä työtapaamisessa. Lorraine olikin sen takia ostanut meille pizzaa illaksi, kun ei ollut itse täällä kokkaamassa meille. Sanottiin kyllä että voidaan ihan itsekkin tehdä ruokaa, mutta semmoinen ei tullut kysymykseen. Lorraine on kyllä pitänyt meistä hyvää huolta kaikin puolin. Lisäksi saimme taas tilata kaapelikanavalta leffan pizzan seuraksi. Elokuva, pizzaa, cokista ja vähän suklaata, voi miten pienet asiat voivat tehdä ihmisen onnelliseksi. Leffana X-Files: I wan't to believe, ihan ok pätkä.

Purppura ilta.

Koiruuksia. (kuvia tulossa)

Yöaikaan viime viikonloppuna, ympäriltämme kuului laukaksia, terassilta katseltiin kuinka amatöörimaiset idiootti ns. metsästäjät valojensa kanssa ajelivat ympäriinsä ampuen sinne tänne, pysähtymättä katsomaan osuivatko johonkin ja ennen kaikkea osuivatko niin ettei eläin jää kärsimään. Saattoivat onneksi kuitenkin olla niin käsittämättömän huonoja etteivät osuneet mihinkään. Muuta maailmaa järisyttävää täällä suunnalla ei ole tapahtunut, mutta sen sijaan Lorrainen miehen Johnin mailmaa järisytti kuolleen naisen ruumiin löytäminen. Jep, ihan totisen totta on tämä tarina vaikka saattaa kuulostaa C.S.I. Australia jaksolta. Ihan tarkkaa tietoa siitä ei ole mitä oli tapahtunut, lähellä Johnin kotia, John löysi auton tien reunassa, verta auton sisällä.. Paikan päällä oli myös nainen ja panikoiva mies, jotka ilmeisesti tunsivat naisen, sillä kutsuivat häntä nimeltä. Loukkaantunutta ihmistä ei näkynyt missään, joten John haki yhden koiristaan kotoa ja antoi verisen flipflopin hajujäljeksi ja koira ohjasi Johnin joen rantaan.. Mistä John löysi naisen ruumis, jonka hän yksin raahasi rantaan, melkoisen karmivaa! Ei varmasti unohdu tämän päivän tapahtumat ikinä ja kylmänväreet kulkevat vartalossa aina kun joen lähellä ajelee. Ainoastaan John on tällä tietoa käynyt poliisilaitoksella antamassa lausunnon. Sitä ei vielä tiedetä mitä siellä oli tapahtunut, oliko kyseessä onnettomuus vai kenties henkirikos ja mikä oli näiden kahden paikalta hävinneen poliisille lausuntonsa antamatta jättäneiden ihmisten osuus.. Palaamme asiaan kun ja jos lisätietoa asiasta ilmenee. Ehkä saamme jotain tietoa Johnilta suoraan, kun sinne suuntaan muutamme kimpsumme ja kampsumme. Sunnuntaista lähtien meidät siis löytää Lower Portlandin pienen pienestä kylästä, lähin isompi kaupunki on Windsor, josta on n.55km matkaa Sydneyn keskustaan. Siellä olemme ajatelleet olla muutaman viikon, sillä parisen viikkoa on varattava jäljellä olevien kaupunkien kiertelyyn. Karkea suunnitelma on kiertää Australian viimeiset etapit aloittaen Sydneystä, siirtyen Canberraan, josta matka jatkuu kohti Melbournea josta viimeinen pyrähdys maata pitkin Adelaideen josta lennämme viimeiseen kohteeseen tällä erää Australiassa, Perthiin. Siellä ehdimme olemaan yhden päivän ihmettelemässä kaupunkia ja Western Australiaa, jonka jälkeen pakkaudumme taas lentokoneeseen suuntana Thaimaan Bangkok, jossa rentoudumme palmun katveessa kuukauden verran ennen odotettua kotiin paluuta..

Päiviä kotiin tuloon jäljellä tänään: 62kpl. See ya soon!

Aikaa on vierahtanyt sitten viime blogi kirjoituksen jälkeen puolisentoista viikkoa ja sinä aikana olemme kokeneet niin extreme asumista kuin telttailua. Telttailun makuun pääsimme norjalaisten kaverustemme Sigmundin ja Marien kanssa Stuart Pointissa, missä vietimme kolme yötä telttailen aitojen älyttömän ystävällisten aussien kanssa. Suu auki saa oikeasti ihmetellä kuinka ystävällisiä ihmiset täällä oikein ovat. Yksi lainaa ilmapatjaa, ettei meidän tarvitse ostaa omaa muutamaksi yöksi, toinen tuo hedelmäkakkua ja muut kernaasti jäävät jutustelemaan tai kutsuvat omien kamujensa seuraan istumaan iltaa. Helpoksi telttailun myös teki se tosiasia, että Sigmundilla ja Mariella oli upo uusi kahden makuuhuoneen ja kymmenen hengen teltta valmiiksi ostettuna! Heillä kun suunnitelmissa on telttailla loppu matka pitkin poikin Australiaa. Leirintäalueilla ei niinkään näe asuntovaunuja tai matkailuautoja, vaan monet tosiaan telttailevat! Osa perheistä on käynyt samassa paikassa ihan tarkalleen samassa kohdassa yli kymmenen vuotta. Parasta telttailussa oli aitojen aussien lisäksi nähdä hämärän tultua possumeita villinä ja vapaana, istuen oman teltan edustalla. Pahinta, ainakin Peten näkökannasta katsottuna hienovarainen aamupahoinvointi, mistä lie tullut?

Telttailevat tolvanat.

Päiväretki läheiseen vankilaan.

Kolmisen päivää telttaillessa kului nopeasti ja oli taas aika vaihtaa maisemaa.. Seuraava etappi matkallamme oli uusi helpx paikka, naisen nimeltä Lorraine luona. Kartalta paikan löytaa läheltä Tamworthia, tarkemmin sanottuna lähelta piskuista Nundlen kylää keskeltä ei mitään. Aavistuksen hankalaksi osottautui meidän päästä tänne. Alunperin homman piti olla selvää pässin lihaa, että norskit toisivat meidät tänne. Mutta mahdollisesti tajuttuaan matkan pituuden heillä ei ollutkaan niin kovaa innostusta lunastaa lupaustaan. Great. Ei muuta kuin busseja selvittelemään, usein on kohtuullisen helppo löytää bussi, mutta tässä tapauksessa se oli kaikkea muuta kuin helppoa. Busseja sinne kun ei mene rannikolta kuin joko Brisbanen kautta tai Sydneyn kautta, älytöntä! Junissa sama miellyttävä ominaisuus. Onnistuimme kuitenkin lukuisten kyselyiden jälkeen selvittämään, että ainakin joskus haluamaamme reittiä on kulkenut yksi bussiyhtiö. Sieltä olisimme saaneet bussimatkan järkättyä aivan vääränä päivänä ja kalliilla hinnalla. Onni onnettomuudessa, lupaus lunastettiin ja nyt olemme onnellisesti täällä. Itse asiassa olemme olleet täällä nyt jo yli viikon, aika menee tosiaan nopeasti! Reissuakaan ei ole jäljellä enään kuin reippaat pari kuukautta, mikä aiheuttaa sekavia tunteita, äärettömän onnellista odotuksen tunnetta siitä, että pääsee kotiin kaikkien Rakkaiden asioiden ääreen. Ja toisaalta on outoa ajatella, että enää reipas kuukausi aikaa jäljellä Australiassa ja sitten kuukauden pyrähdys Thaimaassa ja sitten se on ohi, eikä tänne välttämättä enää ikinä tule takaisin.

Stuarts Point auringon nousun aikaan lähtöpäivänämme.

Extreme asuminen saattaa kuulostaa hienolta, mutta tässä tapauksessa sitä se ei ole. Tällä hetkellä asustamme vanhassa vinksahtaneessa maalaistalossa, joka on niin saastainen, että välillä holtiton paniikkikohtaus meinaa iskeä. Mutta ei niin huonoa ettei jotain hyvääkin, meidän makuuhuoneemme onneksi on siedettävässä kunnossa, ruoka on todella hyvää, hostimme Lorraine on erittäin mukava pommie (pom = prisoner of motherland). Maisemat ovat kauniit ja elukoita on niin villejä kavereita kuin kesympiäkin. Eläimistönä täällä tällä hetkellä on 12 kpl Greyhoundeja (Krystal, Mouse, Brandi, Princess, Peter sekä nimettömät pennut 7kpl, joista yksi poju on kuuro), yksi sakemannia muistuttava sekarotuinen Miss Piggy sekä Snowy hevonen. Mitä me täällä sitten oikein tehdään? Pääasiassa tehdään mitä halutaan päivät kun Lorraine on töissä, (allekirjoittanut juoksentelee liskojen perässä kamera kaulassa roikkuen) sisältäen toki työntekoakin, kuten koirien aitausten siivousta, vesien vaihtoa, kirppukylpyjen antamista (luojan kiitos!) ja toisinaan nurmikon leikkausta ja puutarhan kanssa puuhailua. Päätehtävänä meillä on kuitenkin olla talonmiehinä viikolla kun Lorraine on töissä ja huolehtia eläimistä. Saatiin jo kehujakin, että ollaan parhaat helpperit mitä heillä on täällä ollut. Smile.

Lorrainen talo.

Villimpiä kavereita.

Kesympiä kavereita, takimmainen valkoinen on kuuro poitsu, yksi lemppareistamme!

Suunnitelmissa on olla täällä tammikuun loppuun asti ja sitten siirtyä Lorrainen miehen luokse Sydneyn lähelle määrittelettömäksi ajaksi. John asustelee siellä yhdeksän kisakoiran kera ja hommana on auttaa Johnia koirien hoidossa. Mikä sopisi suunnitelmiimme kuin nenä päähän, seuraava etappi kun on Sydney! Mikäli tulee hirveä hinku kuulla meidän ääntämme, niin älkää turhaan yrittäkö soittaa kännyköihin, sillä kuuluvuutta täälle ei ole, lankapuhelin toki löytyy, mistä tarvittaessa meidät saa kiinni. Nettikin löytyy ja kuten kuvioon kuuluu, modeemi yhteydellä. Peace and out.

Ei aivan niinkään, hieno paikkahan se on ja kattavasti on Australian eläimistöä esillä, erittäin siistit aitaukset/terraariot/ympäristöt, terveen ja onnellisen näköiset eläimet, mukiinmenevät eläinshowt, paljon tietoa siitä mitä Steve Irwin on tehnyt ympäristön ja eläinten hyväksi ja kuinka juuri sinä voit olla avuksi siinä jne. Mutta todellisuudessa meille henkilökohtaisesti eläintarha ei tuonut juurikaan mitään uutta, Singaporen eläintarhan ja ennenkaikkea eläintarhassa henkilökohtaisesti työskentelyn jälkeen. Uutta ja erikoista, oli nähdä isoin kenguru lajike Red Kangaroo, syöttää elefantteja ja rapsutella koalan takamusta. Täällä tosiaan ihka ensimmäistä kertaa näimme koalan ja pääsimme sitä rapsuttelemaan pepusta, tuntui karvaiselta ja pehmeältä. Ja hienoa oli nähdä heti itse legendaarisen Crocodile Hunterin Steve Irwinin jälkeen toiseksi parasta: Terri, Bindi ja Robert Irwin sekä ko. herran paras kamu Wes, Crocoseumilla täydessä tohinassa crocojen kera. Aavistuksen surullinen mieli tuli kuitenkin Steven poissa olosta ja siitä kuinka iso osa kyseinen herra tätä paikka oli ja on edelleen. Ehdottomasti käymisen arvoinen paikka ja varmasti monille “tavallisemmille tallaajille” ainutlaatuinen kokemus. Meistä tulikin Steven muistoa ja ponnistuksia kunnioittaen Wildlife Warrioreja, lisätietoa siitä miten juuri sinusta voi tulla yhtä spesiaali, löytyy eläintarhan nettisivuilta.

Outi rapsuttaa.

Pete syöttää.

Terri Irwin.

(tulossa lisää kuvia eläintarhasta joko tänne tai photobuckettiin)

Kuten yllä olevasta saattaa ehkä arvata että vihdoin onnistuimme pääsemään eläintarhalle asti. Se mikä saneli pyrähtämään eläintarhalle juurikin viime torstaina oli melkein työpaikan saaminen perjantaina. Jep, työkuviot melkein ottivat tulta alleen, kun pompsahdimme Job Clubin Jeremyn juttusille viime keskiviikkona ja melkein saimme töitä lihatehtaalta. Kaiken piti olla jo selvää, että perjantaina tulisimme clubille kirjoittamaan papereita ja kuulemaan lisäinfoa työpaikasta. Kaikki menikin siihen asti ihan hyvin, että olimme oikeaan aikaan oikeassa paikassa ja valmiina kuulemaan lisätietoja. Kun Jeremy soitti asiaa hoitavalle miekkoselle, saimme kuulla murskaavan uutisen, työpaikkaa ei enää ollutkaan tarjolla. Erinäinen määrä ärräpäitä. Mitään muitakaan töitä ei Jeremyllä ollut tarjota, fruit picking työtkin ovat kuulemma kovin kortilla, kummallisten sääolosuhteiden (sateiden) takia. Oli siis aika senkin takia päästä pois äkkiä Brisbanesta. Tieto siitä että töitä ei saatu, mahdollisti meille mieluisen reissaamisvaihtoehdon, jatkaa matkaa kera norjalaisten ystävimme Sigmundin ja Marien kanssa.

Sigmund & Marie.

Ajatuksenahan meille oli jossain vaiheessa matkata heidän kanssa jostain jonnekkin jonkinmoinen ajanjakso. Ja nyt kun polkumme kohtasivat, eikä lihamestarin hommistakaan tullut mitään oli parasta hypätä heidän Ford Falconin kyytiin ja suunnata etelään. Heidän ollessa vielä 600km päässä Brisbanesta päätimme ottaa bussikyydin hieman etelämpään, pois Brisbanesta, kohti Surfers Paradisea. Ok paikka, kaunis ranta ja mukavia kojuja, that's it. Parasta päivässä kuitenkin vastoinkäymisten jälkeen oli nähdä Sigmund ja Marie ja rojahtaa auton kyytiin. Illan aikana etenimme etelää kohden, poiketen tapaamassa lisää norjalaisia matkan varrella, lopulta päätyen nimihirviö Murwillumbah nimiseen kyläpahaseen yöksi.

Toisena päivänä, eilen, yhteistä reissuamme nenämme näytti kohti hippikaupunki Nimbinia, josta saat ostettua kaikenlaista ei aivan niin laillista jokaiselta nurkalta. Itse kaupunki petti meidät pienemmällä koolla kuin odotimme, mutta ilmapiiri oli rento, sisälläpitäen mielenkiintoisia ihmisiä ja löytyi sieltä paras museokin missä olemme ikinä käyneet. Nimbinin jälkeen suuntasimme Australian itäisimmälle paikalle nimeltään Byron Bay. Hieno mutta tukkoinen rantakaupunki, paikka on surfaajien suosiossa ja tietysti turistien lomakautta kun vietetään. Byron Baysta ajelimme kohti Coffs Harbouria, jonne emme majoituksen kalleuden takia halunneet jäädä vaan jatkoimme matkaa Urunga nimiseen kyläpahaseen, josta saimme motellihuoneet dormien hinnalla ja niin pieneltä ilolta kun se saattaa teidän rakkaiden lukijoiden korvaan kuulostaa, omalla vessalla ja suihkulla!

Nimbin. (tulossa lisää kuvia matkalta)

Tällä hetkellä olemme Nambucca Heads nimisessä kaupungissa, kiven heiton päässä Urungasta. Kellonaikamme siirtyi tuntia edemmäksi eli nyt olemme 9 tuntia edellä Suomen aikaa ja uudella mantereella New South Walesissa. Matkasuunnitelmat ja kuviot ovat apposen auki, mutta rahavarojen hupeneminen antaa vaihtoehdot matkata nollabudjetilla, mennä töihin tai helpx:iin.. See ya mate!

Täällä ollaan takaisin Australian Brisbanessa, samaisessa kaupungissa nyt siis jo kolmatta kertaa. Lento tänne lähti sunnuntaina ajallaan (aamulla kello 6:15) ja oli 20min aikataulusta edellä saavuttaessa kengurumaan puolelle. Rinkatkaan eivät painaneet ollenkaan niin paljon kuin viime lennolla, Outin 17.3kg, Peten 19.4kg. Syynä siihen saattaa olla postissa toivottavasti Suomeen päin kulkeutuva 7kg paketti täynnä jos jonkinmoista roinaa. Mielenkiintoinen oli viimeinen yö Uuden-Seelannin puolella, sillä sarjassamme ensimmäistä kertaa elämässämme toteutimme lentokentällä nukkumisen. Tai ainakin yritimme nukkua, mitäänhän siitä ei tietenkään tullut eikä lentokoneessakaan saa nukuttua.. Aavistuksen väsyneenä, historian toistaessa itseään, palasimme Australiaan tarkemmin sanottuna Brisbaneen. Yli kolmenkymmenen tunnin hereillä olo vaati ottamaan pienet torkut kun vihdoin pääsimme kömpimään dorm-huoneeseemme. Tällä kertaa huonetovereiksi saimme kaksi kanadalaista jannua.

Dorm.

Uuden-Seelannin puolella viimeiset päivät vietimme ottaen edelleen rennosti, pyörien keskustassa katsellen katutaiteilijoita, käyden Tramilla ajalemassa, shoppailemassa, Timezonessa sekä Aquarium & Kiwi Housessa, jossa näimme ihka oikeita Kiwi-lintuja. Tietoisku: Kiwejä tavataan vain Uudessa-Seelannissa, erimoisia kiwejä tunnetaan yhteensä 5kpl. Kaikki Kiwit ovat lentokyvyttömiä, yöaktiivisia lintuja, erikoisen nokkansa(sieraimet nokan päässä) ansioista kiweillä on erinomainen hajuaisti. Kiwit munivat kokoonsa nähden suurimman munan kaikista linnuista. Luonnossa ei kiweihin juuri törmää, ne ovat harvinaisia ja yöaktiivisuutensa takia vaikeasti löydettäviä, jopa tutkijoille. Kiwi talossa kiweihin tutustutaan hämärästi valaistussa “talossa”, minne kiweille on rakennettu luonnollinen ympäristö. Talossa pitää olla hiiren hiljaa, eikä siellä saa valokuvata salamalla, joten ikävä kyllä tästä otuksesta ei meillä kuvia ole. Linkkivinkki: www.google.fi hakusanaksi Kiwi, kun eteenne aukeaa kuva ruskeasta pitkänokkaisesta linnusta, olette asian ytimessä. Mikäli kuvassa näkyy ulkopuolelta karvainen kananmunankokoinen vihreää herkkua täynnä oleva hedelmä, olette pahasti hakoteillä.

Tram.

Christ Church Cathedral.

Loistava katutaiteilija Basketball Man.

Mitä Uudesta-Seelannista sitten jäi pikku kätösiimme? Taru Sormusten Herrasta tuttu valtavan upea luonto, lumihuippuiset vuoret, jäätiköllä patikointi, Kawarau bridge+benji, pingviinit, hylkeet, lampaat.. Ainoa negatiivinen asia taisi olla hiekkasääsket eli sandflyt. Ehdottomasti käymisen arvoinen paikka! Älä missään nimessä jätä väliin ainutlaatuisiin eläimiin tutustumista, jäätiköillä pyörähtämistä äläkä auton vuokraamista. Tiet ovat mutkaisia, mutta paremmassa kunnossa kuin Australian puolelle, eikä valinnan vapautta mennä sinne minne nenä näyttää voita mikään. Sää kesäisin on aikalailla samanmoinen kuin Suomen kesä, joka Australian kesän jälkeen tuntui aivan fantastiselta. Hostellit ovat siistimpiä ja halvempia kuin Australiassa ja muutenkin hintataso on hieman halvempi. Didgeridoon veroista tuliaista ei Uudesta-Seelannista löydy, mutta mm. pounamu eli greenstone eli green jade on hyvä matkamuisto, eikä puiset maorien veistämät naamarit yms. ole ollenkaan huonoja nekään, lammas/possum tuotteita unohtamatta.

Blogia kirjoittaessa istun oman kaksiomme sängyllä ja Pete lukee kirjaa, kyllä luitte oikein, Pete lukee kirjaa, mikä kirja, kuulen teidän miettivän. Guns N' Roses elämänkerta on vastaus. Kirjakaupat tuntuvat ainakin allekirjoittaneelle olevan yksi pahimmista paikoista tällä matkalla. Toissa päivänä kun saavuimme erehdyimme poikkeamaan jo viime kerralta tuttuun alekirjakauppaan, josta mukaamme lähti yllä mainittu kirja kera Steve Irwinin elämänkerran. Kirjathan sinänsä on aina loistava ostos, mutta reissulla missä jokainen tavara tulisi miettiä tarkkaan mitä rinkkaansa pakkaa, ei kirjat ehkä ole se fiksuin valinta. Kohta puoliin hinaamme peppumme ylös tästä ja lähdemme katsastamaan olisikos tänään aika katsastaa Australia niminen leffa Australiassa vai ei. Eilen hullaannuimme täysin ja kävimme katsomassa kaksikin leffaa leffateatterissa, Twilight vampyyrileffan sekä uusimman Bondin Quantum of Solacen. Allekirjoittanut ihastui Twilight sarjaan, tänään vahingossa etsimmekin ko.kirjoja eräästä kirjakaupasta, josta niitä ei onneksi löytynyt. No suomennetut versiot löytyvät jo Suomesta kun palaamme kotiin, joten ei hätä ole tämän näköinen.

Tapasimme tänään pitkästä aikaa suomalaisen reissaajan, Saran, jonka pöytään sattumalta istahdimme aamulla hostellimme keittiössä. Sara oli tehnyt aika samanmoisen reissun tähän mennessä kuin mekin ja oli nyt jatkamassa kohti Fijia, Hawaiia sekä San Franciscoa. Pieni on maailma sillä, Saran koirat ovat hoidossa hänen ex:llään Ylöjärvellä! Hullua. Loppupäivän kuljeskelimmekin keskustassa, katsellen jo viime kerralta tuttuja city kenguruita..

City Kengurut.

Suunnitelmat tästä eteenpäin ovat vaihteeksi apposen auki, norjalainen ystäväpariskuntamme on tulossa Cairnsista kohti Brisbanea ja jonkinmoista yhdessä reissaamista on suunnitteilla. Myös rahojen hupeneminen kovaan tahtiin on otettu huomioon ja mahdolliset uudet työpaikat/ helpx paikat ovat tutkinnan alla.

Uusi vuosi pyörähti käyntiin, täälläpäin maailmaa aavistuksen alle vuorokausi sitten. Oltiinko änkyräkännissä ja läheteltiinkö raketteja kädestä? Ei, uuden vuoden alku ja vanhan loppu meni, Christchurchin kaupungissa ilmaiskonserttia kuunnellen, raketteja katsellen ja vankilassa yöpyen.

Mug shots.

Yöpaikkana tosiaan oli kahden hengen selli, historiallisessa vankilarakennuksessa, joka tätä nykyään toimii Jailhouse nimisenä hostellina. Ainutlaatuinen paikka yöpyä ja ehdottomasti parhaimmat sängyt, peitot ja tyynyt koko reissun aikana.

Selli.

Tämän hetkinen olinpaikkamme on siis alku- ja päätepysäkkimme Christchurch, jossa olemme ottaneet rennosti, ilman minkäänlaisia aikatauluja. Road trippimme on tältä erää Uudessa-Seelannissa ohitse, kilometrejä mittariin tuli vaivaiset 3160km, jotka jakautuivat tasapuolisesti kuten asiaan kuului: Outi 0km, Petri 3160km. Getz toimi kuten piti, mitä nyt välillä meinasi nuupahtaa mäkisessä maastossa ja joulukoriste joulupukkikin pysyi antennissa kiinni koko matkan ajan. Reittisuunnitelma pääpiirteissään meni näin Chirstchurch-Kaikoura Blenheim-Picton-Nelson Westport-Greymouth-Franz Josef Glacier-Fox Glacier-Wanaka-Queenstown Invercargil-Dunedin-Mt.Cook-Lake Wanaka-Timaru-Christchurch.

Mikäli paikat eivät kaikille ulkomuistista hahmotu, tässä kartan tynkää reitistämme: (kartta ei halua nyt pelittää oikein, mutta klikkailemalla kuvaa isommaksi, saa reittimme näkyviin, ehkä.)

Alkuperäisessä suunnitelmassa pysyttiin pääpiirteissään, lukuunottamatta Milford Soundin väliin jättämistä. Timarussa yövyttiin viimeinen yö, ennen tänne Christchurchiin paluuta, sillä Lake Tekapolla jossa ajattelimme yöpyä oli melkoisen täyttä. Onneksi valinnan vapauden antava urhea hopeinen ratsumme kuljetti meidät juuri sinne minne halusimme juuri silloin kuin halusimme. Kartta käteen ja tutkimaan vaihtoehtoa, aavistuksen suurempi kaupunki järkevän ajomatkan päässä oli itä-rannikolla sijaitseva Timaru. Varmuuden vuoksi, päätimme pirauttaa hostelliin ennalta ja varata huoneen.

Kuten viime blogissa vihjasimme, Dunedinissa luvassa oli suklaata ja pingviinejä. Suklaapuoli koettiin, paikallisen Fazerin eli Cadburyn tehdaskierroksella josta mm. löytyi 28 metriä korkea suklaaputous! Tehdaskäynnin ja kaupungilla palloilun jälkeen suuntasimme illalla Otago Peninsulaan, Dunedinin kaupungin kyljessä sijaitsevaan eläimistöltään rikkaaseen niemimaahan. Siellä voi bongata mm. karvaturri hylkeitä, paljon lokkeja, kuningasalbatrossien pesimäalueen, meillä vain onni ei ollut matkassa ja viimeinen retki albatrossien tarkkailutalolle oli ehtinyt lähteä ennen kuin pyyhälsimme paikalle. Onnekkaina kuitenkin saimme ihailla näitä lintumaailman jättiläisiä niiden liihotellessa rantakallioiden yllä, odottaessamme pingviineja saapuvaksi.

Mikäli odotitte huonoakin huonompaa kuvaa Kunkku Albasta, tässä se on:

Kyllä vain, pienen pienet sinipingviinit tulla tupsahtavat pesiinsä juuri ennen pimeän tuloa. Kuin olisi Avara Luonto dokkarissa mukana, ensimmäiseksi paikalla ui yksi, mahdollisesti tiedusteleva yksilö. Menee hetken aikaa, tumma alue lähestyy mereltä kohti rantaa, kohta pingviinejä pumpsahtaa rantaan, hassun näköinen tassuttelu kohti pesiä alkaa.. Lisää pinguja saapuu, jotkut yksilöt suuntaavat pesiinsä vain muutaman metrin päästä meistä. Upea tunne, hiirenhiljaa tuijotat pimenevässä yössä pieniä hassuja tassuttelivia pinguja ympärilläsi. Kuvia ei edes kannata koittaa ottaa, sillä kaikenlainen valo on kielletty myös salamavalo. Vau.

Mikäli odotitte jotain räpellystä kuvata pinguja, tässä se on. Pingut löytynevät kivien jälkeen hiekalta.

Tässä kuvassa (ehkä) näkyvälle hiekkarannalle pingut tulla tupsahtivat hämärämmällä.

Seuraavana aamuna hyppäsimme autoon ja lähdimme viimeiselle hengen haukkomaan saavalle luonnon ihmeelle, Mt. Cookille. Ennen sitä oli kuitenkin pakko pysähtyä, Margarethinkin kehumalla luonnon nähtävyydelle Moeraki Bouldersille. Mikä tai mitä ne sitten ovat? Kuukunanmunia tai ehkä dinosaurusten munia? Ällistyttävän muodon jokatapauksessa ovat nämä kivenmurikat luojaltaan saaneet.

Moeraki Boulders.

Uuden-Seelannin korkein vuori odotti valloittajaansa ja sen se sai, valokuvat tuli näpsästyä vaikka pilvivaippa uhkaavasti velloikin vuoren edessä. Mt.Cook ympäristöineen on valloittavan kaunis, vuoret lumisine huippuineen kuolan suusta valumaan saavan kauniita. Annetaanpa siis muutaman kuvan yrittää puhua puolestaan..

Mt.Cookin ympäristöä.

Ja itse Mt.Cook.

Ja lopuksi kaikille höpönassuille Hyvää Uutta Vuotta 2009!

ps. Uusia kuvia ilmestynee lähipäivinä photobuckettiin, josta niitä voi pian huokaillen ihailla.

Aavistuksen erilainen Joulu oli meidän Joulu tänä vuonna. Mitä se sitten piti sisällään? Olinpaikka mahdollisesti kaikista kauimmainen paikka Suomesta katsottuna, Uuden-Seelannin Queenstown, tarkemmin Mercure Resort hotelli. Perinteiset Joulupuuhat: Joulusaunassa Pete piipahti melkein saamassa hien pintaa, allekirjoittanut ei jostain kumman syystä innostunut menemään yksinään naisten saunaan. Ruokailu, se pääasia monille Joulussa, suoritettiin hotellin ravintolassa pitkän kaavan mukaan, syöden listan ainoaa possusta väännettyä ruokaa, t-luu pihviä. Hurjat lahjavuoret availtiin illemmalla.. Ei niin perinteinen osuus allekirjoittaneen osalta koettiin hieman ennen kello kahta iltapäivällä, legendaarisella Kawarau Bridgellä. Mitä siellä sitten tehtiin? No benji.

Pyyherullahässäkkää, remmejä, naruja sidotaan kokelaaseen..

Juuri ennen hyppyä..

JUMP!

Sitten killutaan pää alas päin ja mietitään mitä helvettiä tapahtui?

Ja sitten henkilökunta pelastaa..

Mahtavan hirveätä se oli, seisot “laiturin” reunalla, mietit mitä tapahtuu kun hyppäät, sanot itsellesi: no katotaan, astut askeleen ja kaadut kädet levällään huimaan pudotukseen. Se on hirveä tunne, mutta samalla nii-iin upea. Yhtäkkiä pompotat pää alaspäin, narut jaloissa kiristävät aika paljon, mitä tapahtui? Henkilökunta poimii kumiveneen kyytiin, todellisuus alkaa paljastua, I DID IT! Wuhuu! Mielipuolisin tunne ennen hyppyä on se kun perimä ja itsesuojeluvaisto alitajunnasta yrittää saada viestiä siitä läpi että älä hyppää, jos hyppäät, kuolet. Mutta silti haluat tehdä sen. Se oli ensimmäinen benji tälle plikalle ja jokin sisällä sanoo ettei taida olla viimeinen. Todisteaineistoa on niin dvd:n muodossa kuin kuvinakin! Kaikki urotyön suorittaneet saavat myös ainutlaatuisen t-paidan jolla voi sitten kotona leuhkia. Haaste: tehkää perässä.

Palatakseni kuitenkin blogin pääaiheeseen, mietitäänpä hetki mitä on joulu ilman kinkkua? Laatikoita? Herneitä ja maissia? Kalaa? Suomalaista suklaata? Joulukuusta? Suomalaista saunaa? Lahjavuorta? :D Joulutorttuja? Lunta? Rakkaita? Ihan ok päivä, mutta ei hitusenkaan tuntunut Jouluaatolta. Hyvä puoli sinänsä sillä ikävä ei saanut yliotetta ja mieliala sen myötä oli parempi. Joulupäivänä aamutuimaan saimme kuin saimmekin yhteyden Rakkaimpiimme (paitsi Rakkaimpaan, lue: TITOON), joka toivottavasti lämmitti mieltä siellä samanlailla kuin täällä puolella maapalloa. Tähän väliin myös SUURI kiitos kaikille meitä muistaneille, on se kiva etteivät kaikki ole meitä unohtaneet! Se täytyy kuitenkin sanoa, että tämän Joulun ehkä muistaa parhaiten vielä pitkään, benjin ansiosta.

Joulupäivänä kaikki paikat ovat täällä kiinni, sillä hölmöt ihmiset täällä viettävät Joulua päivän myöhässä! Aamutuimaisen soittelusession jälkeen, hilpaisimme aamupalalle ja sen jälkeen allekirjoittanut meni ansaitusti takaisin nukkuun. Pakollisen levon jälkeen, lähdimme Peten hirvitykseksi Gondola ajelulle ja iloksi Luge ajelulle.

Queenstown Gondolan yläpäästä.

Pete ja Luge.

Gondoloiden ja Lugejen jälkeen ajelimme enää vain pikkuisella pörröttimellämme Getzillä, kohti läheistä Arrowtownia ja yhtä Lord of the Rings elokuvan kuvauspaikkaa. Kyseessä on se kohtaus, missä Eowyn ratsastaa Frodon kera joen yli Nazgulit persiissään ja joki mylvii hevosenmuotoisia aaltoja. Ihan oikea joki löydettiin, mutta se että missä on oikea kohta oli vähän hakusessa. Oppaana meillä oli / on surkeahko opus ko.elokuvien kuvauspaikkoihin. Hotellille iltasella palattuamme, päätimme tehdä taas jotain ensimmäistä kertaa elämässämme, tilata ruokaa huoneeseemme “room servicestä”. Kaikki toimi muutoin kuin elokuvissa, mutta kärry ei ikinä päässyt meidän huoneeseemme asti, vain tarjottimet ruokineen. Höh. Mutta olihan se silti hienoa.

Kuuluisa joki?

Eilen jätimme Queenstownin taaksemme ja etenimme kohti Etelä-saaren etelä-rannikkoa, aiemman suunnitelman mukaisesti seuraava etappi olisi ollut Milford Sounds. Aikataulullisen mahdottomuuden takia jätimme kuitenkin Milfordin väliin ja suuntasimme kohti Invercargillia. Ensimmäinen etappi matkallamme, oli Queenstownista kiven heiton päässä sijaitseva LOTR kuvauspaikka, Deer Park Heights. Jossa tuttuun tapaan yritimme etsiä elokuvasta tuttuja maisemia, turhaan? Kuvia niistä on kyllä, ehkä sitten kotona, kun pääsemme katsastamaan leffat, voimme sanoa onko paikat olleet ollenkaan sinne päinkään. Suurena bonuksena ajoreitillä, joka kulkee yksityisillä mailla, näkee lukuisia eläimiä, joitain todella läheltä.

Aasit.

Kilipukki.

Jakkihärkä?

Ei väistetä!

Arvaa mikä LOTR kuvauspaikka? Oikein arvanneiden kesken arvotaan yllätyspalkinto.

Tällä hetkellä olemme Dunedinin kaupungissa, jonne asti päätimme eilen loppujen lopuksi ajaa. Ajoreittimme meni kutakuinkin näin Queenstown-Invercargil-Dunedin, pääosin sisämaassa valtavien lammas- ja lehmälaumojen keskellä. Nyt on aamupala vedetty napaan McDonaldsin Cybercafeessa ja on aika lähteä liikkeelle, ohjelmassa tänään mm. suklaata, pingviinejä..

ps. Juna kääntyi, kotiinpaluupäivä lähestyy armottomasti.

Mitenkä sitä nyt oikein kuvailisi tätä tämän hetkistä olin paikkaansa? Awesome? Fantasticus? Taru Sormusten Herrasta tyylisiä maisemia jatkuvalla syötöllä? Upeita lumihuippuisia vuoria? Tajunnan räjäyttävän turkooseja järviä ja jokia? Pieniä ja isoja silmää hiveleviä puroja ja putouksia? Jäätiköitä? Trooppisia sademetsiä? Toinen toistaan upeampia merinäköaloja? Vähintäänkin kaikkea tätä on Uusi-Seelanti. Tähän mennessä parhaat maisemat varmaan nähtiin eilen matkalla Fox Glacierilta tänne Wanakalle, kuviakin olisi saanut näpsiä joka toisen mutkan takana, mutta ensinnäkään serpentiiniteille vuoristoon ei aina niin vain pysähdytä eikä kamera oikein ikävä kyllä pysty ikuistamaan näitä tunnelmia teille sinne kotikatsomoon. Tämä on koettava itse!

Komeata maisemaa matkalta:

Matkamme Kaikouran jälkeen, (kaupungin nimi muuten tarkoittaa esitteiden mukaan maori kielellä kai = ruoka/food, koura = greyfish tai "meal of crayfish", Berlitz oppaamme mukaan luujauhoa, Kiwi Margaretin mukaan food from the sea ja oman mielenkoukeroni mukaan Isin kättä,) eteni kohti Nelsonin kaupunkia. Ennen Nelsoniin ja pohjois-rannikolle pääsyä pyörähdimme Blenheimin ja Pictonin kaupungeissa. Picton on lähinnä tunnettu siitä, että lauttayhteys Wellingtoniin (Pohjois-saarelle) kulkee sieltä. Matkalla pysähdyimme pikaisesti (kaatosateesta johtuen) ihailemaan Nelson Lakes Kansallispuiston järviä. Seuraavan ja samalla viidennen yön vietimme Greymouth nimisessä kaupungissa, Länsi-rannikolla, sateessa. Noah's Ark hostellin huoneet olivat teeman mukaan nimetty ja sisustettu eläinteemoin. Meidän huoneemme oli leopardi-teemainen, huisia. Greymouthista matkamme jatkui tuttuun tapaan sateisena kohti Franz Josef Glacieria (glacier = jäätikkö). Matkalla ensimmäinen virallinen pysähdys tehtiin pannukakkumöykyille eli Pancakes Rockseille, missä myös oikeaan aikaan oikeassa paikassa saattaa ihailla Blowholeseja, jotka sinkoavat vettä taivaan tuuliin kallion raoista. Huonoksi onneksemme, vesi oli liian alhaalla eikä hurjana riehunut meri saanut kuin pikkuisia pärskeitä nostatettua..

Sateinen Pancakes Rocks.

Pancakes rappuset.

Nelson Lakes NP.

Pannukakkusten jälkeen poikkesimme greenstonen eli vihreän jaden synnyinsijoilla, Hokitika nimisessä kaupungissa, hankkimassa sen must-have kimpaleen aitoa Uusi-Seelantilaista greenstonea. Hintahaarukka onneksi on sopiva jokaiseen kukkaroon, sillä kauniin kaulakorun saa hintaan 20NZ$. Vihdoin etappiimme päästyämme ihailimme Franz Josefin jäätikköä vain näköalapaikalta. Ja onni oli melkoisen suuressa osassa siinä, että meillä on edes jonkinmoinen kuva ko.jäätiköstä, koska vettä on viimeiset pari päivää tullut kuin esterin persiistä. Ajattelimme kuitenkin piipahtaa katsomassa look out paikalla, millaisia ne jäätiköt täällä suunnalla oikein ovat ja sade taukosi! Pari harmahkoa kuvaa saimme napattua.

Franz Josef Glacier.

Sateinen “pääkatu” Franzilla.

Aika jäätävän aurinkoiset tunnelmat olivatkin sitten sunnuntaina seuraavassa etapissamme kun urheina pikku possuina päätimme ylittää itsemme ja lähteä patikoimaan Fox Glacierielle. Kyseessä ei ole mikään pikku reippailu tasaisessa maastossa, vaan kävelyä ja kipuamista ylös päin kohti jäätikköä, jolla käpytellään ja kivutaan lisää. Reissun kesto yli 4 tuntia, rankkuus ajoittain maitohapoille hakkaava. Reissulle lähdetään oppaan kera ja firma tarjoaa vaelluskengät, villasukat sekä cramponsit (= jääpiikit kenkiin), joten kun heilauttaa itsensä oikein vaatetettuna paikalle on valmis reippailuun. Ja kuten alla olevista kuvista tarkka silmäisimmät saattavat huomata, shortsit ovat se millä on paras patikoida kesällä, t-paita päällä kannattaa kivuta lämmin, trooppinen, hikinen, fyysisesti rankin porras osuus ja jäälle päästyään vetästä kerros tai pari lämmintä päälle.

Nyt reissu takanapäin on helppo hymyillä. Ja sanoa jos minä pystyn siihen, pystyy kuka tahansa. Ajottain tosiaan maitohapot jäykistivät reisilihakset täysin ja hengästytti. Siihen syynä olivat mm. yli 700 porrasta ylöspäin! Mutta jos vaan jaksaa kävellä, kivuta ja pärjää ajoittain melkoisen kivikkoisessa maastossa, palkintona ylhäällä on kaunis kaunis näkymä ja melkoisen hyvä olo siitä että on kavunnut sinne ihan omien olemattomien lihasten avulla. Yksi Once in a lifetime -kokemus taas, jota voi sitten vanhana muistella kiikkustuolissa. Maisemat eivät ikävä kyllä välity kameran kautta ollenkaan niin ihmeellisinä kuin ne oikeasti ovat. Eikä käsitystä siitä saa ollenkaan, kuinka julmetun isosta möhkäleestä jäätä on kyse.

Tässä ensimmäinen kuva kävelyn alku metreiltä..

Aavistuksen lähempää, kera mahtavan oppaamme Simonin.

Hahmotus apua jäätikön kokoon saa ehkä tästä muurahais-kuvasta. Kuvassa tosiaan näkyy vain murto-osa jäätikköä.

Ja wutum, ei niin ihanan kipuamisen jälkeen, olemme jäällä, cramponssit jaloissa, puutikku kädessä..

Vuorikauris.

Ice ice baby.

King of the hill.

Alas päin tulo olikin sitten todella todella paljon helpompaa ja nopeampaa. Matkalla jos jano yllätti saatoi pysähtyä hörppäämään raikasta viileätä vettä vesiputouspurosesta. Suosittelemme lämpimästi tekemään tämän tempun perässä mikäli rahkeet siihen riittävät. Jesh.

Tämän hetkinen olin paikkamme on siis kaunis Wanakan kaupunki, Fox Glacierilta 250km alas eteläänpäin ja n. 70km päässä Queenstownista, jonne aivan tuota pikaa rykäsemme viettämään Joulua. Ja näin ennakkoon voin kertoa, että tästä Joulusta ei tule perinteinen missään mielessä..

Wanakan pääkatu.